Mutsi

 

Minun äitini on ihanan pimee tyyppi, ainakin jos verrataan normaaliin keskivertoihmiseen. Äitiäni joko rakastetaan tai vihataan.
 
Itsekin teen niin, riippuen siitä, millainen tilanne ja episodi on parhaillaan päällä. Kun äitini on paikanpäällä, niin kyllä riittää draamaa, tragikomiikkaa ja vaarallisia tilanteita!
 
Olimme siskoni kanssa siinä iässä, kun kaupungille karattiin vaikka ikkunasta. Eräänä viikonloppuna Forssan pojat tulivat hakemaan meitä jenkkiraudallaan. Näimme yläkerran ikkunasta, että siihenhän ne hölmöt ajoivat suoraan meidän pihalle, vaikka oltiin sovittu, että odottelisivat Kaloisten sillalla.  Mikäs auto sinne pihalle tuli? huomasi äitikin. (Hän huomaa ja aavistaa aina kaiken.) Pelkäsimme pahinta ja koitimme näyttää kundeille ikkunasta käsimerkkejä. MENKÄÄ POIS! HUS, HUS! Mutta tyypit eivät ymmärtäneet… JAA MITÄ? Olimme siskoni kanssa jo hysteerisiä. LÄHTEKÄÄ POIS, HETI! Myöhäistä. 
 
Jouduimme seuraamaan ikkunasta, kuinka hirmustunut ja tyttäriensä siveyttä suojeleva äitimme juoksi ulos paljain jaloin, beesinvärisissä mamma-alushousuissa ja suuret rinnat paljaina retkottaen. Kauheasti huutaen hän alkoi hakata jenkkiraudan konepeltiä hiilihangolla. Forssan klopit pakittivat henkensä hädässä pihaltamme. Eikä niistä jäppisistä kuultu sen koommin.
 
Mutsini on muuten Hesan friiduja. Asunut lapsuutensa Vallilassa ja kaipaa sinne takaisin, samalla tavalla kuin evakot Karjalaan. Niinpä sitten aina toisinaan teemme pyhiinvaellusmatkoja hänen lapsuutensa seuduille. Nuo katulamput me aina kivitettiin rikki serkkupojan kanssa. Tuossa oli ennen merenlahti, jonne mä sen katepillarin vahingossa ajoin ja upotin. Tuosta suljetusta portista mä menin kerran läpi, kun yks äijä ajoi mua takaa. Noilla kallioilla me leikittiin inkkaria ja skoobaria.    Isäni on tällaisilla reissuilla lähes hermoraunio, kun autoa pitäisi pysäyttää milloin tässä, ja tuolla, eikun tuolla. PYSÄYTÄ NUIJA, NYT HETI! 
 
Minusta nämä retket ovat olleet viihdyttäviä. Ihan kuin seuraisi jotain hupileffaa eturivistä.
Sitä paitsi kävin itsekin viime kesänä ajelemassa hissillä järvenpääläisessä kerrostalossa, jossa asuin pikku tyttönä. Asuntoon sisälle ne eivät minua päästäneet, vaikka kerroin, että tulin Rengosta asti.
 
Siinä järvenpääläisessä kerrostalossa minulla ja siskollani oli tapana leikkiä kylpyammeessa vedenneitoa. Äitimme oli näet aikanaan yksi Linnanmäen legendaarisista Vedenneidoista ja kerran pääsimme paikanpäällekin katsomaan, kuinka äiti kirkuen putosi veteen, miesten heitellessä häntä palloilla. Vuoronperään mekin sitten kipusimme kotona ammeen reunalle ja toinen heitti pesusienellä. Iiiiiiiiiik! Ja lattia lainehti.
 
Äitini kävi joskus Egyptissä. Tietenkin hän jakoi kaikki rahansa ja koko mukana olleen omaisuutensa kultaista rannerengasta myöden niille kerjäläisressukoille. Mutta matkan jälkeen hän myös ymmärsi kokeneensa islamilaisen herätyksen. Eikä tässä vielä kaikki. 
 
Reissun jälkeen äitini oli aivan varma siitä, että hän oli saanut Egyptin kerjäläisistä spitaalin. Hetken aikaa äitini siis oli Rengon ainoa spitaalinen muslimi. Kumpaakaan hän ei ole enää.
 
Äitini on omasta mielestään erinomainen autonkuljettaja. Hänellä on kuulemma salamannopeat refleksit ja loistava tilanneäly. Kun istun hänen kyydissään, silmäni pullistuvat kauhusta ja toivon, että matka olisi nopeasti ohi. Tuntuu kuin olisi rallisimulaattorissa.
 
 Aivan uskomatonta se vaihteiden ja kytkimen runnominen, jonka pieneenkin matkaan saa mahtumaan! Ja kun hän itse joskus on minun kyydissäni, hän säikäyttää minut miltei hengiltä, huutaessaan yllättäen ajo-ohjeitaan, korkealta ja kovaa, kun on aivan varma siitä, etten osaa ajaa Rengon kirkolta omaan kotipihaani.
 
Koska äitini on äitini, hän luulee, että se oikeuttaa soittamaan minulle mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Puhelu alkaa aina vihaiselta kuulostavalla kysymyksellä: Missä sä oot? 
 
Se tosiaan kuulostaa gestapo-kuulustelulta, ja ottaen huomioon, että olen iso tyttö jo, se ärsyttää toisinaan tavattomasti. 
 
 Yleensä olen joko lasten kanssa kotona kuorimassa perunoita tai kirjoittamassa laulutekstejä hikihatussa. Tylsää ja arkista siis.
 
 Pieni piru sisälläni haluaisi vastata, että kuule, täällä ollaan kauheissa orgioissa Amsterdamissa, jossakin epäilyttävässä kämpässä ja tuossa vieressä on kaksimetrinen terroristinnäköinen musta mies. Toisaalta, en viitsi vastata niin, sillä äitini ottaisi sen tosissaan.
 
Harmi, etten voi kertoa tässä siitä, kun kävimme äitini kanssa hämeenlinnalaisessa pizzeriassa. Koko tarina alkoi niin, että äitini kysyi ensitöikseen: Onko teillä hygieenisiä pizzoja? Mitä sitten tapahtui, sen voi jokainen vain kuvitella päässään. Äitini sanavalinnat olivat sellaisia, ettei niitä voisi julkaista tässä lehdessä.
 
Kerrottakoon, että minä poistuin kyseisestä pizzeriasta välittömästi, enkä kehtaa sinne enää ikipäivinä jalallani astua. Vaikka näitä tarinoita riittäisi yllin kyllin, minä olen ylpeä äidistäni. Wau, mikä mutsi!
 
 
Sana Mustonen