Uutiset

Mutta suurin niistä on aivokemia

11. lokakuuta 2003, lauantai-iltana, Annu Sihto sai puhelinsoiton ystävältään. Päivi soitti biljardisalilta ja kehotti tulemaan nopeasti paikalle. Hän lupasi, että salilla odottaa Annun elämän mies. Niin odottikin.

Reipasta sinkkuelämää viettänyt 29-vuotias luokanopettaja tiesi heti, että hänestä ja Jannesta tulee pari.

– Kun näin Jannen siinä biljardisalin ovella, ajattelin, että hän ei ole yhtään minun tyyliseni. Mutta samalla tiesin, että haluan Jannen. Oli ihan selvää, että menemme yhteen, Annu kertoo.

Kahden viikon kuluttua Annu sai Jannelta tekstiviestin, jossa mies kertoi sanoutuneensa irti työpaikastaan Itä-Suomessa ja muuttavansa Tampereelle, jos se kävisi Annulle. Kävihän se.
Annu rakastui. Ja hänen aivoissaan alkoi tapahtua.

Kansanterveyslaitoksella.574 työskentelevää psykiatria, akatemiatutkija Timo Partosta Annun aivotoiminta ei yllätä. Hän tietää, miltä rakastuneen ihmisen aivot näyttävät.

– Jotkin aivojen osat aktivoituvat ja joidenkin toiminta hiipuu. Rakastuneen aivot myös tuottavat tavallista enemmän useita eri välittäjäaineita ja hormoneja. Nämä myllerrykset alkavat kun ihminen rakastuu mutta toisaalta myös pitävät tunnetilaa yllä, Partonen sanoo.

Jannen suuren elämänmuutoksen takia pariskunnan alkutaival ei ollut sitä yksinkertaisinta sorttia. Silti elämä oli Annun mukaan yhtä huumaa.

– Ei niitä vaikeuksiakaan oikeastaan muista, kun oli vaan niin ihana olo koko ajan.

Suhteen alkuajoilta Annu muistaa huuman lisäksi jatkuvan hikoilun. Kädet tärisivät ja kasvoja kuumotti koko ajan.

– Ensimmäisellä tapaamisella minulla oli sellainen olo, että en kerta kaikkiaan voi olla siinä Jannen lähellä. Ihan kuin olisin ollut teinityttö. En osannut olla mitenkään päin, ja samalla kun halusi olla toisen lähellä teki mieli lähteä karkuun.
Epäilemättä tekikin.

– Niin miellyttävää kuin rakastuminen useimpien mielestä onkin, laukaisee tunne ihmisessä aluksi stressireaktion, Partonen kertoo.

Rakastuneen ihmisen lisämunuaiset erittävät tavallista enemmän kortisolia ja adrenaliinia. Siksi rakastuneella on samanlaisia tuntemuksia kuin ahdistuneella tai pelokkaalla ihmisellä: sydän hakkaa ja tärisyttää.

Ensi jymähdyksen jälkeen adrenaliinin ja kortisolin tuotanto tasaantuu. Rakastuneen kannalta onneksi – yhteiselo tuskin olisi mahdollista, jos toisen seura hikoiluttaisi kuukausitolkulla.

Ystävien mukaan Annu on ollut aina nauravainen ja eloisa, mutta nykyään hännauraa koko ajan. Ja itkee.

– Se on yksi asia, joka on tullut Jannen tapaamisen jälkeen. Tuntuu, että on sillä tavalla sinut itsensä kanssa, että antaa kaikenlaisten tunteiden tulla. On paljon helpompi hyväksyä itsensä epätäydellisenä, kun toinen täydentää minua. Samalla on muutenkin paljon suvaitsevaisempi ja ymmärtää toisia ihmisiä paremmin, Annu sanoo.

Tämäkin on Partoselle tuttua.

– Kun ihminen rakastuu, syvällä aivojen sisällä sijaitsevan aivosaaren ja aivokuoren pihtipoimun toiminta vilkastuu. Se tekee ihmisestä entistä empaattisemman. Samalla vieraiden ihmisten kasvot näyttävät rakastuneen silmissä viehättäviltä, Partonen kertoo.

Aivojen ohimolohkossa sijaitsevan mantelitumakkeen toiminta sen sijaan heikkenee. Sen seurauksena pelon, surun ja vihan tunteet vähenevät. Myös prefrontaalisen aivokuoren toiminta sammuu, eikä juuri rakastunut sen vuoksi tunne masennusta.

Luonto toisin sanoen järjestää ihmiselle mahdollisuuden rakastua raivaamalla tieltä pelon ja epäilykset.

Vieraskin ihminen huomaa Annusta, että nainen on umpirakastunut. Koko olemus hehkuu, ja Annun silmissä tuikkii, kun hän pääsee puhumaan Jannesta.

– Rakastan Jannea, koska hän on niin täydellinen ja epätäydellinen. Jannessa on hyvyyttä, lempeyttä ja ajatusta enemmän kuin kenessäkään muussa tuntemassani ihmisessä, Annu sanoo.

– Rakkaus on vaikuttanut elämässäni oikeastaan kaikkeen. Minulla on hyvä ja turvallinen olo, ja tuntuu, että huomaan paljon enemmän kauniita asioita. Uskon, että onnellisuus tekee minusta paremman opettajankin.

Annu on rakkaudesta huumaantunut, sanoisi maallikko. Tutkija on melkein samaa mieltä.

– Kun ihminen on rakastunut, hänen aivonsa erittävät paljon endorfiinia. Morfiinin kaltainen aine aiheuttaa voimakasta mielihyvää, Partonen vahvistaa.

Endorfiinin lisäksi rakastuneen elimistössä liikkuu tavallista enemmän oksitosiini-hormonia sekä serotoniini- ja dopamiini-nimisiä välittäjäaineita. Nekin lisäävät mielihyvän tunnetta.
Runsas dopamiinintuotanto myös kaventaa ihmisen huomiokykyä.

– Tässä suhteessa rakastumista voi verrata tietokonepelin pelaamiseen. Molemmissa tilanteissa tavallista runsaampi dopamiinin tuotanto pitää huolen siitä, että kaikki huomio kiinnittyy käsillä olevaan asiaan, Partonen sanoo.

Oksitosiini puolestaan vaimentaa tarvetta arvostella toista ihmistä. Hormoni tekee rakkaudesta sokean.

Partosen mukaan tutkijankaan on mahdotonta sanoa, kumpi tulee ensin, rakastumisen tunne vai aivojen kemiallinen reaktio. Joka tapauksessa psykologisella kokemuksella on myös kemiallinen pohja.

– Itse ajattelen, että tunnetila tulee ensin ja että aivojen muuttunut toiminta vahvistaa ja pitää tunnetta yllä, Partonen toteaa.

Ihmiset haluavat harvoin kuulla, että rakkauden kaltainen ihana ja riipivä tunne on pelkistettävissä välittäjäaineiden ja aivojen hermosolujen aktiivisuudeksi. Eikä se olekaan.
.500- Millään mittauksilla ei pystytä kokonaan selittämään, keneen ja miksi ihminen rakastuu ja miten usein. Joka tapauksessa ihminen voi itse päättää, antaako itsensä rakastua vai kieltäytyykö lähtemästä tunteen vietäväksi. Aivokemia ei siitä päätä.

Lajin säilymisen kannalta on selvää, miksi ihmiset rakastuvat. Yksilön syyt ovat monimutkaisemmat.

– Rakastumisvalmiuteen vaikuttavat ainakin ihmisen elämäntilanne ja hänen aikaisemmat kokemuksensa elämästä ja rakkaudesta. Kaikille rakastuminen ei edes ole miellyttävää, Partonen sanoo.

Italialaisen sosiologin Francesco Alberonin mukaan kukaan omaan elämäänsä täysin tyytyväinen ihminen ei pysty rakastumaan, korkeintaan ihastumaan ja tuntemaan seksuaalista vetovoimaa.

Alberonin mielestä ihminen hakee rakastumisella muutosta elämäänsä ja toivoo toisen tuovan hänelle onnea.
Silti ainakin yksi rakastumisen selitys ilmeisesti löytyy aivoista.

– Vaikuttaa siltä, että ihmisen perintötekijät vaikuttavat siihen, kuinka vilkkaasti välittäjäaineet toimivat aivoissa. Se selittäisi ainakin osittain sitä, miksi yksi rakastuu jatkuvasti ja joku toinen ei koskaan.

Huhtikuussa 2005 Annu ja Janne ovat olleet kihloissa vuoden. Vauva, työnimeltään Bob, syntyy ennen juhannusta. Toukokuun alussa pari muuttaa Hämeenlinnan Harvialaan omaan kotiin.

Jos Annu ei olisi puolitoista vuotta sitten tavannut Jannea, hänen elämänsä olisi nyt täysin toinen.

– Kyllä minä koin olevani onnellinen ennen Janneakin. Ajattelin, että olen sitä tyyppiä, joka elää yksin. Mutta kun ajattelen sitä elämää nyt, se ei tunnu miltään.

Aivotutkijoilla ei ole ainakaan vielä tietoa siitä, mitä välittäjäaineille, hormoneille ja hermosoluille tapahtuu sen jälkeen, kun rakkauden ensi huuma haihtuu.

– Minä veikkaan, että aivokemia palautuu jossain määrin entiseen suuntaan mutta ei kuitenkaan täysin samaan tilaan kuin ennen rakastumista. Tunteetkin ikään kuin tasoittuvat, Timo Partonen sanoo.

Annu uskoo olevansa Janneen rakastunut vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin. Rakkaus on ehkä erilaista, mutta ei vähäisempää kuin nyt.

– Aluksi pelkäsin kamalasti, että huuma loppuu. Sitten se väheni, mutta tilalle tuli kumppanuutta, joka on vielä parempaa kuin huuma. Eikä tämä ole mikään klisee, Annu sanoo
vakavana.