Uutiset

Muukalainen murtaa muureja – tšadilaisohjaaja sai turvapaikan, joka mahdollisti hänelle uran Kaurismäen perheenjäsenenä

Elokuva paperittomasta turvapaikanhakijasta saa lisäsäväyksen, kun tietää, että sen tekijä on kokenut saman itsekin.

A Season in France -elokuvassa (2017) Ranskasta turvapaikkaa hakeva afrikkalainen saa kasvot ja tarinan. Mukana on juonenkäänteitä Tšadista sisällissodan jaloista Ranskaan paenneen elokuvaohjaajan Mahamat-Saleh Harounin, 57, omasta elämästä.

Elokuvan päähenkilön turvapaikkahakemus hylätään kerta toisensa jälkeen, kunnes hänellä on 30 päivää aikaa poistua maasta.

Samanlainen kirje on tullut ohjaajalle itselleenkin. Hän ei vieläkään tiedä, mitä tarkalleen tapahtui. Mahamat-Saleh tapasi sattumalta vaikutusvaltaisen maanmiehen, joka otti byrokratian hoitaakseen, ja niin hän sai lopulta jäädä Ranskaan.

Myytti muukalaisesta ei ole totta

Sodankylän 33. elokuvajuhlilla parhaillaan vierailevalla Mahamat-Salehilla oli selkeä tavoite työlleen. Hän halusi rikkoa elokuvissa usein esitetyn muukalaisen myytin.

Toiseus on elokuvissa uhkaavaa ja torjuttavaa. Se voidaan myös jättää kokonaan näyttämättä.

– Kuva muukalaisesta ei pidä paikkansa. Se on moraalisesti arveluttava ja katsoo ihmisiä kuin tunkeilijoita. Se ruokkii toiseuden pelkoa. Minun pöytäni on avoin ihmisyydelle.

Avajaisnäytöksessä keskiviikkoiltana Cannes-palkittu ohjaaja muistutti yleisölle, että vanhimmat viitteet ihmisestä löytyvät hänen kotimaastaan. Alkuperäisyyden asetelma on sittemmin heittänyt maailmassa kuperkeikkaa monta kertaa.

Elokuvahistoriassa hän sijoittaa itsensä Charlie Chaplinista lähtevään kantasukuun.

– Koen olevani hänen perillisensä. Haluan kuvata ihmisyyttä, etsiä totuutta ja merkitystä.

Festivaalijohtaja Timo Malmi näkee ohjaajan aihevalinnoissa ja henkilöissä sukulaisuutta Aki Kaurismäen kanssa. Jotakin hyvin tuttua Mahamat-Salehin elokuvissa tosiaan on.

Dialogi on napakkaa, ja kuvissa on vain olennainen. Äänellä ei alleviivata avainkohtia, kuva saa kertoa. Ytimekkyys ei vähennä visuaalisuutta: traaginenkin kohtaus syvenee vahvoilla väreillä ja sommittelulla.

– Emme ole Akin kanssa koskaan tavanneet, mutta ei se ole tärkeää. Ymmärrän hänen töitään.

Hän kertoo saaneensa Kaurismäeltä lahjan vuonna 2011: Yksi Le Havre -elokuvan afrikkalaisista on nimeltään Mahamat-Saleh.

– Enhän minä sen jälkeen voinut katsoa elokuvaa ihan normaalisti. Se on iso lahja ja merkki siitä, että kuulumme samaan perheeseen. Meillä on elokuvissamme hahmoja, jotka eivät tavallisesti kuulu kerronnan keskiöön. Elokuvissahan näkee paljon nuoruutta, mutta vaikkapa yli 45-vuotiaita naisia vain harvakseltaan.

Aivastus esti vierailun aiemmin

Mahamat-Salehin piti saapua Sodankylään jo kaksi vuotta sitten, mutta tulo peruuntui aivan viime hetkellä. Syystä liikkui tarinoita. Se naurattaa ohjaajaa.

– Totuus on, että olin kovasti lähdössä matkaan. Pariisissa oli julkisen liikenteen lakko, mutta minulle oli järjestetty moottoripyöräkyyti lentokentälle. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä minulta pääsi aivastus ja samalla selässä tapahtui jotakin. Kipu oli voimakas ja menetin tajuntani. Mutta tiedäthän, jos kuulemasi legenda on parempi, voit käyttää sitä!

Ohjaaja selvisi säikähdyksellä. Hän hankki osteopaatin kehotuksesta kilpapyörän ja tekee sillä 20 kilometrin päivälenkkejä.

Intialaisnaisen hymy johdatti elokuviin

Tšadin ensimmäinenelokuvaohjaaja koki yhdeksänvuotiaana järisyttävän kokemuksen, kun hänen setänsä päätti viedä hänet elokuviin. Teatterin kattona oli taivas.

– Bollywood-elokuvassa oli kaunis nainen. Hetken uskoin, että hän hymyilee juuri minulle. Se oli kuin traumatisoituminen, jollaista lapsille ei enää voi tapahtua, sillä elävää kuvaa näkee kaikkialla. Kyllä mukana oli heti myös ajatus, että voisinpa joskus koskettaa ihmisiä samalla tavalla.

Hän alkoi livahdella iltaisin elokuviin omin päin. Pimeys ja huhut kadulla liikkuvista hyeenoista pelottivat, mutta eivät estäneet lähtemästä.

Mahamat-Salehin isä opetti lukiossa, ja perhe kuului ylempään keskiluokkaan.

– Kaikilla ystävilläni ei ollut varaa elokuviin, ja kun kerroin heille näkemästäni, he eivät meinanneet uskoa minua. Päädyimmekin leikkimään eräänlaista varjoteatteria. Keräsimme rahat yhteen lippuun, ja lähetimme jonkun katsomaan elokuvaa. Hänen sitten kertoi siitä muille. Harrastuksemme ylitti luokkarajat. Ymmärsin jo tuolloin, että elokuvassa on kyse jakamisesta ja yhdessä kokemisesta.

Sisällissodan kokemusta on vaikeaa ymmärtää. Ohjaajan mielestä se on jotakin niin pahaa, ettei se ansaitse tulla kerrotuksi. Hän esimerkiksi haavoittui vakavasti harhaluodista eikä voinut hetkeen kävellä.

Kotimaansa jättämisestä hän toteaa, että koko entinen elämä hajosi. Lohdutusta toi taskuun säilötty lehti-ilmoitus pariisilaisesta elokuvakoulusta.

– Elokuvasta tuli minun turvapaikkani.

Loppujen lopuksi hän jätti elokuvaopinnot kesken.

– En usko käsikirjoittamisen opettamiseen. Käsikirjoitus joko on tai ei ole hyvä riippumatta siitä, miten se on tehty.

Me Too jo 20 vuotta sitten

Vuosikymmeniä ennen Me Too -kampanjaa Mahamat-Saleh pohti ohjaajan vastuuta. Ensimmäisessä tšadilaisessa elokuvassa Bye Bye Africa (1999) hän esittää itse kotimaahansa palaavaa elokuvaohjaajaa.

Tarinan sivuhenkilö, ohjaajan aiemmassa elokuvassa näytellyt nainen, syyttää tätä elämänsä pilaamisesta: ihmiset ovat leimanneet hänet hiv-positiiviseksi roolin vuoksi myös oikeassa elämässä. Elokuvassa kuvataan myös koekuvaukseen osallistuneiden reaktioita, kun käy ilmi, että näyttelijältä vaaditaan alastomuutta.

– Minun elokuvissani ei oikeasti koskaan näytetä paljasta pintaa huvin vuoksi. Eräs näyttelijöistäni kuvaili rajansa niin, että tekee sellaisia roolisuorituksia, jotka hänen isänsä voi nähdä. Tällaista näkemystä on syytä kunnioittaa.

Hän pitää ongelmallisena valtavirtaelokuvien rakentamaa todellisuuskuvaa. Esimerkki on lapsuuden westernistä: Gary Cooper suutelee naista, joka vastustelee pitkään ja lopulta antautuu. Nuorena hän ajatteli, että se on normaalia ja kuuluu asiaan.

Ruokapöytä on pyhä paikka

Mahamat-Saleh on pohtinut filmeissään myös patriarkaalisuutta, jonka hän näkee olevan kytköksissä väkivaltaan, kostoon ja sodankäyntiin. Neljän vuosikymmenen sisällissodasta toipumiseen ja monien etnisten ryhmien rinnakkaiseloon hänellä on yksi neuvo.

– Pitää keskittyä yksinkertaisiin perusasioihin. Jos miehiä kannustettaisiin suuntaamaan energiansa keittiöhommiin, se suuntaisi pois painetta väkivallasta. Ruoka on rakkauden antamista.

Ruuanlaittoa ja ateriointia näkee hänen elokuvissaan.

– On olemassa kaksi pyhää hetkeä, joita mikään uskonto ei sido: toinen on kokemus ruuan äärellä, toinen liittyy elokuviin. En pidä siitä, että elokuvissa konfliktit sijoitetaan ruokailuhetkeen. Ihmiskunta tarvitsee näitä pyhiä hetkiä.

Mahamat-Saleh Haroun lähtee Sodankylästä jo lauantaina. Sunnuntaina hän matkustaa synnyinmaahansa valmistelemaan tulevan elokuvansa kuvauksia.

– Ensimmäistä kertaa naiset ovat elokuvassani pääroolissa. Tulossa on eräänlainen kunnianosoitus naisille. En halua kertoa enempää, sillä olen taikauskoinen. Jos hankkeesta kertoo liikaa, se ei toteudu.