Myyn jalanjäljillä

 

– Ajatella, että ne jaksavat olla noin kiukkuisia, ihailee pikku Myy kirjassa Muumipappa ja meri. Aito tunteiden näyttäminen on ihailtavaa, olivat tunteet sitten hyviä tai huonoja, hilpeitä tai raivokkaita. Pikku Myy on sankarini, sanoa täräyttää miten asiat ovat. Oikea elämä kaipaisi enemmän Myyn sielunsisaria, vaikka Myy nyt satuhahmo sattuukin olemaan.
 
Itselläni on kyllä tapana liiankin usein päräytellä ilmoille totuuksia, oli se sitten sopivaa tai ei. Aina siitä ei saa kiitosta. Mutta maailmassa on niin paljon turhaa lässytystä ja pakkohan jonkun on se totuudentorvikin olla. Sitä kuuluisaa mitäänsanomatonta smalltalkia en juuri arvosta. Työpaikoillakin usein hymistellään ja väitetään asioiden olevan hyvin, vaikka nurkan takana kirottaisiin kuin viimeistä päivää. Epäkohdista puhuva saa hankalan ihmisen maineen herkästi. Jos näyttää avoimesti tunteensa, saa ehkä myös kylähullun maineen. Toisaalta, kylähullut ovat ihan piristävää porukkaa, kaupungissakin. 
 
Omalla kohdallani tuo temperamentti tuppaa kyllä kiehumaan toisinaan yli laidan, mutta pakko se on myöntää, että kun kunnolla päästää kiukun ulos, on paljon helpompi olla. Patoutuneet tunteet jäävät sisuksiin painavaksi möykyksi, joka saattaa sitten vuosikausien päästä purkautua ihan väärällä tavalla, väärään henkilöön. Tai sitten saattaa katkerana jäkättää itsekseen vuositolkulla.
 
Se pirtelön heittäminen julkisella paikalla tosin saattoi mennä överiksi, mutta menköön nuoruuden piikkiin. Jonkun hömppätestin mukaanhan minun olisikin kuulunut syntyä Espanjaan ja kyllähän se eteläeurooppalainen temperamentti tuntuu jotenkin läheisemmältä kuin tunteiden peittely. Toisinaan taas on kierittävä lattialla nauruhepulin kourissa. Näitä tunteiden äärilaitoja muuten kutsutaan elämäksi. Onhan sitä myös sanottu, että hullu saa olla, mutta ei tyhmä, jonka allekirjoitan.
 
Saapuva kevät on oikeasti kummallisen tunneherkkää aikaa. Valon valloittaessa maan kuuluisi kai liidellä pitkin toreja jalkapohjat metrin päässä maanpinnasta. Aina ei kuitenkaan käy niin. Yhtäkkiä häikäisevä valo saattaa saada aikaan kevätmasennuksen. Valo paljastaa roskien ja koirankakkojen lisäksi oman elämän epäkohdat. Kummallisesti kevät tuo mieleen myös vanhoja rakkauksia, kadonneita ystäviä, menneitä aikoja. Sitä huomaa olevansa äärettömän nostalgisella tuulella. 
 
Ne koirankakat tulevat muuten pilaamaan monen kevään, mutta enemmän minä kyllä mieleni pahoitan luontoon rikotuista pulloista tai pitkin toreja heitellyistä roskista. Koirankakkahan on maatuva luonnontuote, vaikka minä kissaihminen olenkin.