fbpx
Uutiset

Naapurinpojasta kuoriutui idoli

Kiltinnäköisestä Elias Kaskisesta povataan isoa poptähteä. Idoli hän jo on. Keikoilla häntä yrittävät pokata sekä tytöt että pojat.  Kaskinen uskoo, että omat laulut erottavat hänet massasta. Ne ovat kelvanneet Paula Koivuniemelle ja Suvi Teräsniskalle, mutta mitä tekemistä Kaskisella on Jenni Vartiaisen kanssa?
 
Kyllähän se oli järkyttävä hetki, poplaulaja Elias Kaskinen, 23, myöntää. Suomen lupaavimpien nuorten muusikoiden joukkoon noussut Kaskinen muutti vain 16-vuotiaana pois kotoaan, Lohjalta Helsinkiin. Haave Kallion ilmaisutaidon lukioon pääsystä toteutui. Hänestä tulisi joko muusikko tai laulaja.
Kaskinen ei ollut ihan varma, kumpaa kiihkeämmin halusi.
 
Todellisuus jysähti tajuntaan muuttopäivän iltana.
 
– Makasin sängyllä ja tuijotin kattoon. Ajattelin, että onko tosiaan niin, etten enää asu lapsuuskodissani vanhempieni luona. Tässäkö se nyt oli?
 
Kaskisen uusi koti oli kimppakämppä kaupunkilähiössä. Se mullisti arjen.
 
– Meitä oli kuusi jätkää samassa kämpässä. Vastoin kaikkia stereotypioita se oli siistein kimppakämppä, minkä olen koskaan nähnyt. Siivous- ja tiskivuorot merkittiin tarkasti Excel-taulukkoon, Kaskinen nauraa.
 
Kaskinen sopeutui paremmin kuin olisi uskonut. Lukion jälkeen hänelle kirkastui, ettei hänestä tule näyttelijää. Hänestä tulee laulaja. 
 
 
Muuttohetkestä on vierähtänyt seitsemän vuotta. Nyt Kaskisen esikoisalbumi Elämä lupaa mulle soi valtakunnallisilla radiokanavilla. Hän itse vilahtelee lehdissä ja televisiossa.
 
Kaskinen nojailee rennosti levy-yhtiö Warner Music Finlandin takkahuoneen sohvaan. Tässä huoneessa ovat hengailleet varmasti myös Paula Koivuniemi ja Suvi Teräsniska, joille Kaskinen on kirjoittanut tilausbiisejä.
 
Kaskinen näyttää kiltiltä, hyvinkasvatetulta naapurinpojalta. Hän on vaalea, 190 senttiä pitkä ja käyttää vaatteita, jotka eivät erotu katukuvasta. Valokuvissa hänellä on valkoinen t-paita ja lenkkitossut, jotka ovat keskivertoa kookkaammat, kokoa 47.
 
– Ihmisiä ärsyttää se, että kasvoni näyttävät niin nuorilta. Minua sanotaan babyfaceksi, nuorimies nauraa.
 
Kaskinen tietää, etteivät kaikki pidä häntä todellisena.
 
– Moni kysyy, yrittääkö levy-yhtiö nyt muovata minusta tuotetta. Ei todellakaan!
 
 
Aloitetaanpa alusta. Pohjat Kaskisen muusikon uralle luotiin jo lapsuudenkodissa. Hän eli musiikkiperheessä.
 
Kotona soi aina. Kaskinen aloitti viulunsoiton opinnot musiikkiopistossa jo pikkupoikana, ja hänen kolme sisartaan soittivat eri instrumentteja. Lasten äiti, kirjailija Anna-Mari Kaskinen, sanoitti hengellistä musiikkia.
 
Oli ihan normaalia, että kotona laulettiin virsiä.
 
– Olen ylpeä kristillisestä taustastani. Se oli hyvä kasvualusta. En häpeä näyttää tunteitani. Uskon, että se antaa minulle etulyöntiaseman työhöni.
 
Kotona muusikkohaaveita ymmärrettiin ja alalle rohkaistiin.
 
– Se laski kynnystä. Uskalsin lähteä yrittämään, Kaskinen myöntää.
 
 
Sekin oli ihan normaalia, ettei koulu aina motivoinut.
 
– Olin tosi villi. En ollut paha enkä ikävä muita kohtaan, mutta olin ylivilkas, klassinen showmies. Sitä viittaa olen kantanut koko elämäni ajan, Kaskinen nauraa.
 
Alakoulussa Kaskista kiusattiin pulleudesta, mutta yläkoulussa hän laihtui 17 kiloa ja alkoi harrastaa nyrkkeilyä. Koulutodistusten arvosanat luisuivat alamäkeen, mutta pilkka loppui.
 
Sitten Kaskisen vanhemmat lupasivat, että poika saa toteuttaa haaveensa ja muuttaa Helsinkiin. Yhdellä ehdolla: ensin täytyy nostaa numeroita. Se kannusti Kaskista. Arvosanat nousivat kohinalla.
 
Kukaan perheessä ei koskaan ihmetellyt sitä, että teini-iässä Kaskinen vaihtoi viulun kitaraan ja alkoi pyöritellä omia biisejä.
 
– Ne kertoivat kai rakkaudesta. Kyllä korvia punoittaa!
 
Toisen kerran Elias Kaskisen elämä mullistui tämän vuoden helmikuussa. Yllättäen tuotantoyhtiö Warner Music Finland tarjosi Kaskiselle ja hänen Päivän Sankarit -yhtyeelleen levytyssopimusta.
 
– Olin unelmoinut sellaisesta ihan hirveän kauan. Se tuntui mielettömältä saavutukselta.
 
Kaskinen yhtyeineen oli keikkaillut harvakseltaan ja levyttänyt pienelle Jiffel Records -yhtiölle. Julkisuudessa levyjä tuskin huomattiin. Vain harvat tunsivat pojat nimeltä, ja keikkamyynti teetti töitä.
 
 – Alkuaikoina soitettiin bändin kanssa joskus tyhjille saleille.
 
Esikoislevy pukattiin elokuussa rytinällä markkinoille. Kaskinen ja ”Päikkärit” saivat nimeä ja faneja. Keikoille alkoi virrata väkeä. Julkisuudessa Kaskista verrattiin Juha Tapioon, ja hänelle povattiin paikkaa poppareiden tähtitaivaalta.
 
Kaskinen oli imarreltu, syystäkin. Mediassa hän hehkutti olevansa vielä maan kovin laulaja. Ne olivat isoja sanoja.
 
– En brassaile, mutta sen pitää näkyä, että olen vieläkin ihan fiiliksissä, Kaskinen puolustautuu.
 
 
Kaskisen tavallisen oloinen, helposti lähestyttävä habitus ja tunteisiin vetoava musiikki uppoavat etenkin alaikäisiin tyttöihin ja nuoriin naisiin.
 
– Viimeksi keikalla ei ollut lavan edessä yhtään poikaa, paitsi loppuillasta kaksi. Ehkä jätkät uskaltavat tulla tyttöjen perässä.
 
Keikkojen jälkeen Kaskista ympäröi useimmiten fanirinki. Supliikkimiehellä ei ole mitään sitä vastaan.
 
Hänen tyylinsä rohkaisee myös intiimeihin lähestymisyrityksiin.
 
– Joo, kyllä niitä tulee. Naisilta ja miehiltä keikan jälkeen. Suhtaudun niihin ammattitaidolla, asiallisesti. Ihan mukavasti ne tilanteet menee, ilman ongelmia, Kaskinen naurahtaa.
 
Etanapostia nykyartistit saavat harvoin. Kaskiselle on lähetelty lähinnä villasukkia. Kerran hän sai kengät.
 
 
Mitenkään naiivi Kaskinen ei ole. Hän ymmärtää, ettei yksi menestyskiekko pidä ainoatakaan artistia loputtomiin pinnalla. Ikuisuuskysymys kuuluu: miten erotutaan massasta ja jalostutaan ikihurmuriksi, tähdeksi, niin kuin Antti Tuisku ja Robin?
 
– Ei pidä kopioida muita, Kaskinen sanoo.
 
Kaskinen uskoo pysyvänsä suosittuna panemalla itsensä täysillä likoon. Hän säveltää ja sanoittaa kaikki kappaleensa itse. Ne juoruavat nuoren miehen oman elämän myllerryksistä, kipupisteistä ja ihmissuhteista.
 
– Kappaleeni ovat kaikki hirveän henkilökohtaisia. Osa kertoo vaikeista asioista, mutta mukana on toivoa.
 
Esimerkiksi Rakasta minua vielä kun voit ottaa kantaa netti-ilkeilyyn, jota Kaskinenkin on saanut osakseen. Hän vakuuttaa kestävänsä sen.
 
– Asiallisen kritiikin otan vastaan, mutta silmitöntä vihaa tai haukkumistakin tulee. Pidän sitä ihmisten pahan olon purkamisena. Ei se minua järisytä.
 
 
Kaskinen muistuttaa, ettei ole saanut mitään ilmaiseksi. Musiikin takia hän sanoo luopuneensa monesta muille nuorille itsestään selvästä asiasta. 
 
Kaikille ystävyyssuhteille ja opinnoille ei ole jäänyt aikaa.
 
– Uhrauksia on pitänyt tehdä. Teen musiikkihommaa aamusta iltaan. Tämä vaatii kovaa paloa!
 
Yksityisyyttään Kaskinen ei halua uhrata. Siksi hän on päättänyt pari asiaa: äidin maineella ei ratsasteta, eikä naisjuttuja sörkitä iltapäivälehdissä.
 
– Pystyn kontrolloimaan sitä, millaisen viestin itsestäni annan ja mitä sanon.Tietyt asiat on hyvä pitää itsellään. Perheeni, siskoni ja kotini olen rauhoittanut ja pitänyt poissa kuvista, Kaskinen sanoo.
 
 
Iltapäivälehden lokakuun verkkosivuilla komeilee kuva, jossa Elias Kaskinen istuu Vesa-Matti Loirin konsertissa käsi kädessä pop-laulaja Jenni Vartiaisen, 32, kanssa. Somekansa onnittelee ”paria”. 
 
Huomautus kuvasta vetää vilkkaan miehen hiljaiseksi. 
 
Hitaasti puna leviää hänen kaulalleen ja siitä ylöspäin kasvoille. LM-HäSa
 
 
 
 

Menot