Kolumnit Uutiset

Naiset eivät itke

Tytön pitää olla iloinen. Siitä esimerkkinä Hymytyttö-patsas annetaan palkintona luokan parhaille.

Aina jos olen kysynyt, millainen ensivaikutelma hurmaa toisen ihmisen, on vastaus selvä: iloinen.

Aina ei silti edes luokan hymytyttö voi olla hymy huulillaan. Hyllyssä seisovasta patsaasta huolimatta ainakin minä kyllä myös itken.

Milloin mistäkin. Ja vähän kaikkialla.

Kouluaikoina katsoimme kerran dokumenttia, jossa keksittiin rokote sotilaille. Minä itkin.

Katsoimme vanhaa versiota Täällä pohjan tähden alla -elokuvista, ja itkin jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Jopa satunnainen eläintenruokamainos saattaa tirauttaa kyyneleen silmänurkastani.

Itken, kun rahat on loppu ja koti pitäisi siivota. Hyvistä ja huonoista uutisista. Ja mitä pahaa tässä on?

1700-luvun ranskalaisfilosofi Jean-Jacques Rousseau piti itkemistä jalona, kertoo Tiede-lehti. Ennen kaikkea Rousseau piti itkemistä miehisenä ominaisuutena. Hän epäili, ettei sellainen ole mies ollenkaan, joka ei koskaan itke. 

Väitän, että jos itkeminen olisi hyväksyttyä, tässä maassa olisi paljon vähemmän ahdistuneita ihmisiä.

Itkeminen lievittää tutkitusti stressiä. Kaikilla on omat tapansa käsitellä ongelmia, mutta itku on fyysisestikin helpottava kokemus. Keho rentoutuu itkun jälkeen.

Fysiologi James Gross tutkijaryhmineen selvitti vasta 1990-luvulla, että itkemistä kontrolloi parasympaattinen hermosto.

Sen toiminta taas aiheuttaa kehon rauhoittumisen. Itkemällä keskushermosto yrittää palauttaa itsensä lepotilaan.

Itku on naurun lisäksi ihmiselle luonnollisin keino ilmaista tunteita. Sen on sanottu parantavan hetkeksi jopa kehon immuniteettiä.

Herkkyys itkeä ja nauraa saattaisi toisinaan jopa parantaa elämälaatua. Sen sijaan sen patoaminen ihmisen sisälle ei varmasti tee samaa. Edes aikuiselle ihmiselle.

Itkemisen kulttuuri eroaa eri maissa. Jerusalemissa sijaitsevan Länsimuurin tuttavallisempi nimi Itkumuuri kertoo omaa kieltään siitä, miten julkista itkeminen voi Lähi-idän kulttuureissa olla. Muurin luona asiaan kuuluu julkinen itku ja vaikerrus.

Suomessa kun tunteiden ilmaisu on muutoinkin nihkeää, suhtautuminen itkuun on vielä entistä vaikeampaa.

Toivoisin, ettei itku aiheuttaisi niin suurta kiusaantuneisuutta, vaan, että siihen voitaisiin suhtautua luonnollisena osana elämää. Joskus itkevä kaipaa lohdutusta, joskus naurua.

Aina itkun tullessa kyse ei ole elämän suurimmasta pettymyksestä, vaan joskus vain kasautuneesta väsymyksestä ja pikkuseikoista. Jos aina silloin saisi itkeä kun itkettää, olisi maailma taas hiukan parempi, ja ainakin rentoutuneempi paikka.

Seuraavaksi aion itkeä ainakin lauantaina, kun lapsuudenystäväni menee naimisiin. Siitä huolimatta, että unohtaisin nenäliinat.