Uutiset

Näkökulma: Kun jokaista kehotetaan puolittamaan päästönsä, herää kysymys reilusta taakanjaosta

Jos tavoitteena on pudottaa kaikkien suomalaisten päästöt kolmeen–neljään tonniin, ovat pienituloisimmat jo melkein maalissa. Jos taas jokaisen pitäisi puolittaa nykypäästönsä, ei pienituloisimmille jäisi juuri elämisen edellytyksiä.
Kun ihmisten aiheuttamat päästöt ovat jo lähtökuopissa aivan erilaiset, onoikeudenmukaisuus otettava mukaan ilmastokeskusteluun. Muuten Suomeen syntyy ilmastoköyhien joukko. Kuvaaja: Tomi Glad

Jos et edes pystyisi hankkimaan mitään turhaa, kuka voi vaatia sinua vähentämään kulutusta?

Ilmastokeskusteluissa tällaiset kysymykset jäävät lentoverojen, päästökauppojen, hiilinielujen, sähköautojen ja kasvisruuan varjoon.

Puheet oikeudenmukaisuudesta keskittyvät lähinnä rikkaiden ja kehittyvien maiden väliseen ristiriitaan. Paljon vähemmän huomiota on saanut ilmastopolitiikan vaikutus ihmisten väliseen oikeudenmukaisuuteen Suomen rajojen sisällä.

Satanen voi olla viimeinen niitti

Monet isot ilmastoratkaisut hiilikaupasta kulutusveroihin siirtyvät tavalla tai toisella kuluttajan maksettaviksi.

Kun ihminen ei voi esimerkiksi syödä määräänsä enempää, kuluu lisäeuroja usein yhtä paljon tulotasosta riippumatta.

Erilaiset päästökompensaatiot ja hyödykekohtaiset maksut iskevät nekin sitä kovemmin, mitä vähemmän arkikäytössä on rahaa. Lopputuloksena on tuloerojen kasvu.

Esimerkiksi satasen lentovero on yhdelle viimeinen niitti, kun toisen matkustamista ei vähentäisi edes tonnin lisämaksu.

Paljon vaikeita kysymyksiä

Voiko hyvinvointivaltio kurittaa ilmastoperusteilla julkisen liikenneverkon ulkopuolella asuvaa kansalaista siitä, että hänen on pakko päästä keskussairaalaan dialyysiin tai syöpähoitoon?

Jos vuositulot ovat 20 000 euroa, onko kohtuullista edellyttää kolminkertaisesti maksavan sähköauton hankintaa? Onko oikein soimata soijajugurtin hylkimisestä häntä, jonka on pakko etsiä kaupassa pelkkiä punaisia alennuslappuja?

Aivan yhtä hyvin voi kysyä, onko oikein, jos ei saa käyttää omia rahojaan siihen, mihin haluaa, kunhan tekee sen lakia rikkomatta.

Tilastot kertovat: tulojen kasvu lisää päästöjä

Suomalainen aiheuttaa kulutuksellaan noin kymmenen tonnin päästöt vuodessa. Keskiarvo on kuitenkin surkea mittari.

Tilastokeskus kertoi lokakuussa toisenlaista faktaa.

Parhaiten ansaitseva kymmenes aiheuttaa 19 tonnin, pienituloisin osa 7 tonnin päästöt. Ero on yli 2,5 -kertainen.

Toisin sanoen: mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat päästöt. Jostain syystä tilastojulkistus katosi keskustelusta aika nopeasti.

Jos tavoitteena on pudottaa kaikkien suomalaisten päästöt kolmeen–neljään tonniin, ovat pienituloisimmat jo melkein maalissa. Keskituloisilla on edessä iso puolitusurakka, kun taas suurituloisimpien elämän pitäisi mullistua ylivoimaisesti eniten.

Jos taas jokaisen pitäisi puolittaa nykypäästönsä, ei pienituloisimmille jäisi enää juuri elämisen edellytyksiä.

Tosiasia kun on se, että jauheliha on halvempaa kuin nyhtökaura eikä sähkön siirtomaksu pienene kulutuksen mukana. Kun rahaa on vain välttämättömään, bensaa ostetaan harvemmin huviajeluun.

Näkemys puuttuu myös valtion valistuksessa

Oikeudenmukaisuuden pohdinta loistaa kuitenkin poissaolollaan myös valtion ilmastovalistuksessa.

Valtioneuvoston kanslia avasi tällä viikolla uuden ”Kestävät elämäntavat” -kampanjan, jonka pohjana on Sitran toteuttama elämäntapatesti.

Pääviestinä on saada ihmisiltä julkisia sitoumuksia hiilijalanjäljen puolittamisesta – siitä riippumatta, mikä on kenenkin lähtötilanne.

Katse päästöihin, ei vähennyksiin?

Ajatuksia voi peilata kansainväliseen päästöpolitiikkaan.

Venäjä on jo käytännössä saavuttanut Pariisin ilmastosopimuksensa tavoitteet. Syynä on yksinkertaisesti vertailuvuosi 1990. Tuolloin taivaalle pääsi vielä Neuvostoliiton perintö, jonka jälkeen seurasi maan romahdus ja päästöjen putoaminen kymmenillä prosenteilla.

Harva länsimaissa pitää maailman suurimpiin päästäjiin kuuluvan maan tilannetta reiluna.

Olisiko siis syytä katsoa absoluuttisia päästöjä suhteellisten päästövähennysten sijaan myös kuluttajien kohdalla?

Keskustelua ei käydä edes periaatteesta

Puheita edes karkeasta, henkilökohtaisesta hiilibudjetista ei kuitenkaan juuri kuulu.

Ajatus on äärimmilleen yksinkertaistettuna tämä: jos rakastat lentomatkailua, tingit roimasti jostakin muusta. Jos et lennä, voit todennäköisemmin syödä pihviä.

Tasapainoilu olisi tehtävä nimenomaan valinnoilla, ei rahalla. Välttämättömyyspohjaiset lisäykset voitaisiin ottaa mukaan vaikka verovähennysten tapaan.

Keskustelua siitä, että jokaisella suomalaisella olisi sama, henkilökohtaisilla olosuhteilla korjattu päästökatto, ei saada edes periaatteen tasolla alkuun. Toisten mielestä oikeudenmukaista on nimenomaan se, että jokainen päästelee minkä haluaa, jos on valmis maksamaan siitä.

Moni löytää itsensä jostakin tältä väliltä.

Erilaiset näkemykset eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen, ettei niistä puhuta lainkaan. Ilmastopolitiikan sosiaaliset vaikutukset eivät nimittäin lakkaa sillä olemasta.

Ilmasto voi herättää kunnon arvokeskustelun

Tukevimmin ilmastopolitiikan käsikynkässä on tällä hetkellä elinkeinopolitiikka. Toiseen kainaloon onkin syytä kaapata oikeudenmukainen päästövähennysten taakanjako.

Muussa tapauksessa tulo- ja päästöerot uhkaavat todella räjähtää. Jos Suomessa seurauksena ei olisikaan väkivaltaisia mellakoita Ranskan tapaan, ei tulevaisuudenkuva ole kaunis katsottava.

Kukaan ei kai tosissaan halua synnyttää Suomeen pysyvästi ilmastoköyhää kansanosaa?

Ilmaston on ennakoitu ja monella suulla vaadittukin nousevan eduskuntavaalien isoksi teemaksi. Väistämättä tämä tarkoittaa myös kovaa keskustelua ilmastoratkaisujen oikeudenmukaisuudesta.

Puolueiden välisten arvoerojen on välillä väitetty väljähtyneen, mikä on samalla passivoinut äänestäjiä. Ilmasto voi – ja oikeastaan sen olisi syytäkin – paljastaa kortit uudelleen.