Uutiset

Neekerikammo lävistää meidät

Mitä näet, kun näet mustaihoisen ihmisen? Neekeri. Lakupelle. Mutakuono. Sanat pörisevät päässä rumina ja teräväkulmaisina. Vaikka mieleen ei pulpahtaisi mitään noin törkeää, aivoissa saattaa jyllätä karkeita ja yksinkertaistavia ajatuksia.

Tämän lehtijutun piti kertoa siitä, miksi makeiset herättävät meissä suuria tunteita. Ei se kerro. Se käsittelee suomalaista rasismia.

Cloetta Fazer päätti luopua Lakupekka-lakritsipötkön mustasta karikatyyrihahmosta, kun brittiläinen europarlamentaarikko Claude Moraes huomautti hahmon olevan sopimaton ja loukkaava.

Hahmon puolesta taistellaan vimmatusti. Tätä kirjoitettaessa lähes 11 000 ihmistä on allekirjoittanut internet-adressin hahmon säilyttämisen puolesta.

Netissä on myös adressi rasismin kitkemiseksi Suomesta. Sen on allekirjoittanut 332 ihmistä.

Monikulttuurinen Suomi? Älkää naurattako.

Meissä kaikissa asuu pieni rasisti

Suomen akatemian akatemiatutkija, historioitsija Marjo Kaartinen tarkkailee huolestuneena maamme kehitystä. Rasismin kitkemiseksi tehty työ ei näytä tuottavan tulosta.

– Tällä hetkellä tuntuu valitettavasti siltä, että on olemassa vastaliike. Tuntuu jopa olevan hyväksyttyä puolustaa rasistisia ajatuksia, Kaartinen pohtii.

Kaartinen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan Neekerikammo. Se kertoo, kuinka rasismi lävistää suomalaisen kulttuurin. Kirja herätti suurta huomiota ilmestyessään vuonna 2004. Moni saarnasi sitä vastaan. Suomi kun on niin edistyksellinen maa, ettei täällä kukaan ole rasisti.

Mutta ollaanpa rehellisiä. Kuinka monesti olet kuullut jonkun aloittavan lauseen sanoilla ”en ole rasisti, mutta…”? Monestiko olet itse sanonut niin?

Sanan mutta jälkeen voikin kirjoittaa tai sanoa mitä tahansa: että pakolaiset ovat loisia, neekerit laiskoja, ruotsalaiset homoja, mustalaiset ja ryssät varkaita. Mitä raaimmat stereotypiat ja halventavimmat nimitykset sisältyvät näiden suvaitsevaisten antirasistien vihanpurkauksiin.

Kaartinen jakaa rasismin kahteen karkeaan luokkaan: selkeään, jopa väkivaltaiseen sekä piilorasismiin.

– Ensimmäinen näkyy kaduilla ja jokapäiväisessä elämässä. Väkivaltainen rasismi on tietenkin vaarallisin muoto, mutta vaarallinen on myös meissä jokaisessa asuva pikku rasisti, joka ei edes näe omia rasistisia asenteitaan, Kaartinen kuvailee.

Villit ja kömpelöt pakanat

Stereotyyppiset asenteet ulkomaalaisia kohtaan eivät synny tyhjiössä.

– Ne ovat syvällä kulttuurissamme. Olen katsellut suomalaisten suhtautumista itäafrikkalaisiin. Kyllä sieltä edelleen nousee käsityksiä pakanuudesta, villeydestä, alkukantaisuudesta ja kömpelyydestä. Ne eivät näytä poistuvan millään, Marjo Kaartinen kertoo.

Lakupekan musta hahmo ja Brunbergin pusujen jo edesmennyt neekeri-etuliite ovat uusintaneet näitä stereotypioita. Tätä suomalaisten on hyvin vaikeaa hyväksyä tai edes ymmärtää.
Jotkut väittävät vieläkin sanan neekeri olevan neutraali.

Sanalla on historiallisesti viitattu laiskoihin, epäluotettaviin, typeriin puoli-ihmisiin. Määritteet ovat kaukana neutraaleista.

– Monet ajattelevat, että rasistinen kuvakieli kuuluu kulttuuriimme, eikä siinä ole mitään pahaa. Ihmiset ajattelevat, että meillähän on oikeus ajatella mitä haluamme, Kaartinen kertoo.

Jotkut ovat yrittäneet perustella neekerilakun puolustamistaan ontuvalla antirasistisella logiikalla: eikö juuri mustan ihmisen kieltäminen tuotemerkistä tai mainoksesta ole rasistista?

– Hyvä pointti, mutta siitä ei ole kyse. Ei ole kyse kenestäkään ihmisestä, vaan tietystä naamasta, neekerinaamasta, joka kuuluu rasistiseen kuvastoon, eikä ole irrallinen kaikesta muusta. Samalla tavalla kuin neekeri-sana on loukkaava, meidän lakunaamamme on loukkaava, Kaartinen kuittaa.

Katse kirkkoon ja kouluun

Monisyistä vyyhteä on ehkä mahdoton purkaa osiin. Pahansuopia katseita voi kuitenkin osoittaa kouluun ja uskontoon.

– Kristillinen kulttuuri on loppujen lopuksi aika rasistista, suoraanhan se on sanottava. Pakanuuden ja Jumalan valon näkeminen liittyvät suoraan Afrikan kuvastoon, tämä mustan ja valkoisen rinnastaminen. Kaksijakoisessa maailmassa musta on likainen, paha ja pakana, ja valkoinen on viaton ja hyvä, Marjo Kaartinen pohtii.

Ote kirjasta Kansakoulun maantieto vuodelta 1937 kertoo, että neekerit ovat luonteeltaan iloisia ja huolettomia ja pitävät soitosta ja kaikenlaisista meluavista leikeistä.

Luonteenomaista neekereille on kirjan mukaan vähäinen työhalu, suuri itsekkyys ja epäluotettavuus. Lisäksi he ovat lapsellisen hyväntahtoisia ja voivat ryhtyä äkisti julmiksi.

Kansainvälinen häpeätahramme

On jotenkin uskomatonta, että on kulunut vain 15 vuotta siitä, kun Hausmyllyn pojat lauloivat haluavansa olla neekereitä. Raptorinkin versioiman kappaleen esitti alkujaan Kake Singers 1970-luvun lopulla.

Irwin Goodmanin Mutakuono ja lakupelle vuodelta 1989 on monille tuttu laulu.

Esa Pakarinen ja Masa Niemi lankkasivat aikoinaan naamansa ja pyrkivät yökerholaulajiksi elokuvassa Pekka ja Pätkä neekereinä.

Musta-Pekka-korttipeli ristittiin pelkäksi Pekaksi reilu vuosikymmen sitten. Pelin häviää yhä se, jolle jää musta mies käteen.

Siirtomaa-ajalle kuuluva symboliikka on kukkinut kulttuurissamme runsaana, mutta hyväksyttynä.

Claude Moraes kertoi, että lakupekan kaltaisia symboleja ei Isossa-Britanniassa voisi kuvitellakaan käytettävän. Ei ole syytä epäillä, etteikö tämä olisi totta. Maahanmuuttajat, varsinkin tummaihoiset, ovat Suomessa olleet harvinaisia Isoon-Britanniaan verrattuna. Täällä monikulttuurisuus on vasta alkutaipaleella.

Rasistisen symboliikan karsiminen on looginen suuntaus. Marjo Kaartinen huokaisee, että on yrittänyt jo unohtaa koko lakupekkajupakan. Hän sanoo ymmärtävänsä myös niitä, jotka puoltavat hahmoa kynsin hampain.

– Tuotemerkki on ollut olemassa kauan. Mutta toisaalta sitä on ulkomailla jo vuosikausia pidetty kauhuesimerkkinä rasistisesta kuvakielestä. Olemme olleet huonossa maineessa. Kansainvälisen imagommekin kannalta on hyvä, että asiaan puututaan. Koska kyllähän kuva kuuluu rasistiseen kuvastoon, siitä ei pääse mihinkään, tutkija kertoo.

Historiallinen muisti on kovin lyhyt

Lakukeskustelun ja yleisemminkin uuden rasistisen liikehdinnän voi ajatella heijastavan itsekästä ja jääräpäistä omien oikeuksien lyhytnäköistä puolustamista. Kaartinen huomauttaa myös, että suomalaiset ovat nuorempi kansa kuin haluavat muistaa.

– Haluamme ajatella olevamme edistyksellisiä, mutta tämä meidän ”sivistyksemme” on aika nuorta. Historiakäsityksemme on erittäin lyhyt ja historiallinen muistimme vielä lyhyempi.

Hän vertaa aikaan, jolloin lakimuutos salli naisten pitää oma nimensä naimisiin mennessään.

– Silloin oli ihan hirveä keskustelu siitä, miten yhteiskunta romahtaa täysin, jos naiset pitävät oman nimensä.
Historiallinen lyhytmuistisuus selittää jääräpäistä sitoutumista asioihin. Luulemme pitävämme kiinni perinteistä, jotka eivät välttämättä olekaan kovin pitkiä perinteitä.

Rasistiselle vastareaktiolle Kaartinenkaan ei löydä syitä. Hän muistuttaa, että myös naisliike on kohdannut vastareaktion. Hän näkee tässä yhtymäkohtia.

– Ei sille mitään järkiperustetta ole. Se on vain jotain oman reviirin puolustamista – vieraan näköiset ihmiset tuntuvat uhkaavilta.

Tutkija Kaartinen on yhteiskunnan pessimistisistä kehityssuunnista huolimatta toiveikas. Hän on varma, että syvään juurtunutta, tiedostamatonta rasismia voi karsia, kun sen tiedostaa.

– Oikeastihan tiedämme, että rasismi ja toisten ihmisten syrjiminen on sopimatonta ja väärin, eikä sitä hyväksytä kulttuurissamme. Ihmisillä on siis valmiudet purkaa asiaa ja miettiä, onko rasisti – edes vähän.

Punnitaanpa Kaartisen sanoja. Olen nauranut rasistisille vitseille, ja kertonutkin joitain. Kun asiaa mietin, huomaan kiinnittäväni kadulla kulkevaan mustaihoiseen ihmiseen eri tavalla huomiota kuin valkoihoiseen. Yritän uskotella itselleni, etten ensimmäisenä huomaa vastaantulijan ihonväriä.

Yritän olla yllättymättä, kun bussin ratin takana istuu keski-ikäisen suomalaisen sijasta nuori afrikkalainen.

Joskus koetan jopa olla puhumatta tummaihoiselle ensimmäisenä englantia.

– Mielestäni on tärkeää, että jokainen miettii itseään ja sitä, mitä ajattelee kohdatessaan kadulla ihmisen, joka on erilainen kuin minä. Itse yritän tehdä siinä ihan harjoituksiakin, Kaartinen kuvailee.

Lopuksi paljastus: raain lausumani solvaus kohdistui tummaihoisen kaverini ihonväriin. Tämä tapahtui 10-vuotiaana ja sain kaverilta anteeksi.

Itselleni en ole vieläkään antanut. (HäSa)

Neekeri-sana alkoi halventaa myöhään

Nykysuomen sanakirjassa (1958) sanaan neekeri ei liitetty erityistä sävyä, ei kä vuonna 1990 julkaistussa 8. osassa (Vierassanojen etymologinen sanakirja). Vuosina 1990-94 julkaistussa Suomen kielen perussanakirjassa sana on ”joidenkuiden mielestä halventava”. Vuonna 2004 julkaistussa Kielitoimiston sanakirjassa sanaa luonnehditaan ”usein halventavaksi”.

Toimittajia on kutsuttu vanhastaan lehtineekereiksi. Neekeri-nimitys tulee painomusteesta: ennen vanhaan oikovedoksia lukevien toimittajien kädet ja kasvot olivat usein painomusteessa. Lehtineekeri-sanan käyttö on vähentynyt sen jälkeen, kun sanaa alettiin pitää ihmisoikeuksia loukkaavana.

Hämeenlinnassa toimii yhä vuonna 1955 perustettu toimittajien yhdistys Hämeenlinnan Neekerit. Pohjois-Karjalan sanomalehtimiesyhdistys levytti vappuna 2003 cd-levyn, jonka ykkösraitana oli Artturi Leinosen 1940-luvulla sanoittama toimittajakronikka ”Neekeriveisu”. Pohjoiskarjalaisilla toimittajilla on yhä Neekerisaari-niminen kesäpaikka.

Viime kuukausina Suomessa on käyty kiivasta keskustelua mustien kasvojen käytöstä makeiskääreissä. Tammikuussa makeisyhtiö Cloetta Fazer päätti muuttaa lakritsikääreensä ja poistaa siitä jo 80 vuotta käytössä olleen kiistanalaisen hahmon.

Neekerinsuukon nimi muutettiin vuonna 2001 Brunbergin suukoksi herkun 50-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä. Kuluttajavirasto ja vähemmistövaltuutettu ovat puuttuneet Suukko-makeisrasian kansikuvaan, jossa esiintyy kaksi tanssivaa tummaihoista hahmoa, mies ja nainen. Viranomaiset pitävät kuvaa sopimattomana ja haluavat kieltää sen käytön.

Jan Salminen

Päivän lehti

19.1.2020