Kolumnit Uutiset

Nenä johtaa meidät muistoihin

Kun yleisötilaisuudessa tai väkijoukossa nenään leijuu tuttu tuoksu, muistan heti ensimmäisen ihastukseni.

Muistan epävarman suukon, missä olimme ja jopa sen, että hänellä oli päällään vihreä vakosamettitakki.

Tuoksu tuskin oli partavettä, koska ihastuksellani ei ollut partaa, finnejä ainoastaan. Ehkä se oli dödöä.

En ole tavannut häntä yli 45 vuoteen, silti tuoksu herättää muiston.

Moni pystyy muistuttamaan mieliin sireenin tai ruusun tuoksun keskellä talveakin.

Meri tuoksuu kaislalta, suolalta ja kallioilta. Sitä voi kaihoilla täällä sisämaan puskissa, joilla toki on omat ominaistuoksunsa.

Kaikki muistavat, miltä oma lapsi tuoksui vauvana. Sitä pidetään yhtenä parhaana tuoksuna, vaikka vauvat myös haisevat aika-ajoin.

Lievä ummehtunut tuoksu tuo mieleen mumman saunan Pohjanmaalla.

Tuoksumuistot ovat vahvoja.

Painajaisiin tulee yhä haju, jota en halua kokea ikinä enää.

Satojentuhansien ruandalaisten pakolaisleiri rajan pinnassa Tansanian puolella vuonna 1994 haisi mädältä ja kuolemalta.

Hajukeskus toimii siinä aivojen osassa, joka säätelee tunteita. Tutkijoiden mukaan hajut ja tunteet ovat sidoksissa toisiinsa.

Puhe menee aivoissa ajattelevaan osaan, ei tunneosaan. Kun ihminen muistelee, mitä on sanottu, hän pohtii yksityiskohtia, ei tunteita.

Tuttu haju tai tuoksu laukaisee tunnemuistin. Muisto ei välttämättä ole kovin tarkka, vaan tunnelatautunut ja nostalginen.

Tuoksuille herkistyneitä ihmisiä on yhä enemmän. Jo vuosia esimerkiksi sairaaloiden ja terveyskeskusten henkilökuntaa on kehotettu luopumaan hajusteista.

Meidän muidenkin on syytä ottaa huomioon hajuherkät lähimmäisemme.

Vaikka hajusteettomia vaihtoehtoja on kehitetty, synteettisiin tuoksuihin ei voi olla törmäämättä.

Emme nykyään halua nuuhkia hien hajua. Vessassakin ruiskaistaan asioinnin jälkeen häveliäästi ilmanraikastajaa.

Synteettinen tuoksu ei ikinä vedä vertoja luonnolliselle.

Ehkä jo tänä aamuna tai viimeistään huomenna voimme vetää henkeen helleaamun huumaavaa tuoksua.

Sen muisto lohduttaa marraskuun pimeydessä, jolloin lahoavat lehdet lemuavat. Ehkä joku pitää siitäkin.

Päivän lehti

2.6.2020