Kolumnit Uutiset

Njavgoaivi lähti seuraamaan

En ole ennen elokuun toiseksi viimeistä viikkoa käynyt koskaan kesäaikaan Lapissa. Turhaan olen säästellyt, vaikka voihan olla, että kaikella on vain aikansa.

Nyt tiedän jo tarkasti, mitä teen samaan aikaan vuoden päästä ja sitä seuraavana vuonna. Kalenteriin tuli terveyden ja voimien salliessa pysyvä merkintä: alkusyksyn tunturivaellus, Operaatio Paulaharju.

Yksinkertaisuuteen taipuvaista mieltäni kiehtoo luopuminen elämän turhanaikaisuuksista. Kunnolla ravistettaessa irtoavat niskasta roska ja sinnikkäästi roikkuvat pirut, joita tiedoksi ja informaatioksi, toisinaan sivistykseksikin kutsutaan.

Vaikka normaalielämää ei voi jättää taakseen Jäniksen vuoden mainosmies Vatasen tapaan, niin aina voi hetkeksi yrittää. Olennaisia asioita on lopultakin vain muutamia.

Lähtökohta oli selvä: kannan vain rinkkani ennalta määrättyyn paikkaan ja aikaan. Katsoin kartalta, missä on Akukammi. Se löytyy Utsjoelta Guivin reitiltä Kevon luonnonpuiston rajan pinnasta. Sinne siis.

Osavastuun tapahtumista vieritän Helsingin yliopiston ylläpitämälle Kansalliskirjastolle, Samuli Paulaharjun Tuntureiden yöpuolta -tarinoille sekä niistä erämaateatteriinsa sovituksia tekevälle teatteriohjaaja Juha Hurmeelle.

Kulttuurin äärelle pitää toisinaan jonkin verran ponnistella. Suongil, suuri noita -ooppera oli Operaatio Paulaharjun kolmannen vuoden järisyttävä revittely aidoimmassa mahdollisessa ympäristössä.

Mikään Lapin luontodokumentti ei vastaa lähellekään todellisuutta.

En osannut kuvitellakaan, että jossakin päin Suomea on niin kaunista kuin heti kohta Karigasniemen tien lähellä Sulaojan ja Luomusjoen varressa sekä Luomusjärvien läpi kulkevalla kankaalla.

Vielä elokuun lopullakin valon määrä on käsittämätön eteläiseen Suomeen verrattuna. En tuhlannut öitä tuntureilla nukkumiseen. En malttanut, vaan katselin taivasta.

Olin etukäteen päättänyt annostella alkavan lapinhulluuteni varovaisesti. Ainakaan kerralla se ei veisi jalkoja alta.

Tiesin jo kotona olevani menossa oikeaan paikkaan. Kuvittelin pois kaikki puut, näkyvyyden pimentävät pöheiköt ja ihmisen rakennelmat.

Mielessäni on pysyvä kuva siitä, mitä on katsoa kauas. Silti paras hetki oli se, kun suljin silmäni Njavgoaivi-tunturin juurella. Silmät avattuani tunturi oli yhä siinä ja lähti seuraamaan – kenties loppuelämäksi.