Uutiset

Notkea vitsa kirpaisee kyyneliin

Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Kun Hämeen Sanomien lukijat kertoivat kokemuksiaan ruumiillisesta kurittamisesta, moni oli eri mieltä kuin vanha sanonta. Erityisesti nettisivujen keskustelupalstalla syntyi keskustelua siitä, onko ruumiillinen kurittaminen vanhempien idioottimaisuutta vai onko se kuria ollenkaan, jos ei joskus luunappi napsu. Lukijat kielsivät saaneensa isoja traumoja lapsuuden vitsakylvyistä, mutta vanhaa perinnettä he eivät halua omille lapsilleen jakaa.

Ruumiillinen kurittaminen kiellettiin Suomessa vuonna 1984. Kouluissa ruumiillinen kurittaminen on ollut kiellettyä jo vuodesta 1914. Silti yhä edelleen lapset saavat tuta luunappeja, tukkapöllyjä tai läimäyksiä.

Monesti vanhemmat ovat lapsensa kanssa helisemässä, kun puhe ei tehoa, eikä tiedä mitä tekisi.

– Jos lasta ei kurita, se ei tarkoita sitä, etteikö lapsella olisi rajoja. Vaikean tilanteen edessä vanhemman pitää vetää henkeä ja tarkastella tilannetta etäämpää ja mennä vaikka toiseen huoneeseen. Keskustelu ei aina välttämättä auta.

Vanhemman on toimittava napakasti ja esimerkiksi kannettava lapsi nukkumaan. Isommille lapsille toimivat vanhat tutut: uhkailu, kiristys ja lahjonta, linjaa Hämeenlinnan kaupungin perheneuvolan johtava psykologi Sirpa Seppänen.

Seppäsen mielestä ruumiillisen kurittamisen raja menee siinä, haluaako aikuinen satuttaa lastaan.

– Tukistaminen, luunappi ja kovat otteet ovat lievää ruumiillista kurittamista. Jos taas kantaa huutavan lapsen autoon, se ei ole ruumiillista kurittamista. Lapsen koskemattomuutta pitää kunnioittaa, mutta aikuisen on pidettävä tilanteen ohjat itsellään, Seppänen kertoo.

Seppäsen mukaan ruumiillinen kurittaminen on sitä haitallisempaa, mitä rajumpaa se on.

– Jos kurittaminen johtuu aikuisen väsymyksestä, eikä liity millään tavalla lapsen sen hetkiseen toimintaan, lapsen on on vaikea käsittää, miksi häntä kuritetaan.

Monet Hämeen Sanomien lukijat kirjoittavat, että henkisestikin voi kurittaa ja satuttaa.

– Henkistä väkivaltaa ovat mitätöinti, iva ja mielivaltaiset seuraamukset, Seppänen linjaa. (HäSa)

Lukijoiden kertomaa:

Olin viisivuotias, kun tutustuin Koivuniemen herraan. Oli kaunis kesäpäivä, istuin Annan ja Eilan kanssa Rajalan aidalla ja katselimme Kulmalan Jallua, joka juoksi kujalla edestakaisin vetäen perässään neljää vanhaan pyykkinaruun sidottua kuhmuista ja nokista kattilaa. Jallun kattilajuoksu päättyi, kun kujalle tuli Orvokki.

– Lopeta senkin likakinttu! Orvokki huusi.
Jallu pysähtyi heti, sillä kaikki lapset tottelivat aina Orvokkia, joka oli kymmenvuotias ja erilainen kuin muut tytöt, hän piippasi hiuksiaan, tuoksui hajuvedelle ja jutteli sellaisia asioita, joita ei omassa kodissa puhuttu. Orvokki tuli eteeni ja sanoi: Mee kotiis ja kysy äitiltäs, mitä se tykkää, kun kettu on vilkas.

Lähdin heti juoksemaan kotiin ja hoin juostessani: Kettu on vilkas, kettu on vilkas… Äidillä oli kahvivieraita. Minä niiata niksautin ovella ja huusin kuuluvasti: Kettu on vilkas! Huoneeseen tuli aivan hiljaista, äiti ja vieraat vain katsoa toljottivat. En odottanut vastausta vaan otin pullan keittiön pöydältä ja juoksin ulos.

Kun tulin kotiin, vieraat olivat jo lähteneet ja äiti hääräili tuiman näköisenä keittiössä.

– Nyt sinä haet heti vitsan, sillä olet selkäsaunan tarpeessa, opitpa sitten käyttäytymään. Sain hävetä lapseni puolesta, kun huutelit tuollaisia. Kuka sinulla noin tyhmiä asioita opettaa?

– Orvokki, sanoin hiljaa, sillä itku pyrki kurkkuun. Menin ulos pihasta ja katkoin tienvarren penkalla kasvavasta pajusta ohuen, notkean vitsan.

– Housut alas, pyllistä! äiti komensi. Minä pyllistin, vedin pakarat suppuun ja suljin silmäni. Minua itketti, sillä olin valinnut vääränlaisen vitsan, koska notkeat vitsat piiskasivat kipeästi.

– Mitä nyt pitäisi sanoa? äiti kurituksen jälkeen kysyi.

– Ketuista en enää koskaan kerro! minä huusin. Siitä äiti ymmärsi, että en todellakaan ollut tietoinen mitä olin huudellut. No, loppu oli onnellinen, sillä hyvänä pitoon se meidän ketuttelu päättyi.
Vitsaton äiti

Ylenin aikanaan hyvässä, mutta tiukassa kristillismoraalisessa perheessä. Tuttu oli Koivuniemen herra ja tukistus; sanantapa ”tai Koivuniemenherra tulee saparoniemeen kyläileen”.

Tulivathan ne, molemmat, ikäänkuin pisteenä iin päälle jokapäiväisen leivän ohessa eli myös lause ”Joka vitsaa säästää se vihaa lastaan” oli totta. Rapsuteltiin kaikessa rakkaudessa pahat pois ihmismielestä.

Miltäkö tuntui saada sapiskaa kolttosista? En tiedä, mutta sen tiedän, miltä tuntui saada syyttä suotta. Ne kaksi kertaa ovatkin ainoat, jotka kiusaavat joskus vieläkin, koska silloin tuli piiskaa valehtelusta, vaikka olin puhunut totta.

Ja rangaistus oli julkinen, talon lapset saivat tulla ikkunan taakse katsomaan, mikä on valheen palkka. Olen ikäni kantanut häpeää sisälläni, vaikka se ei minulle olisi kuulunut.

Päätinpä myös etten ikinä lapsia lyö. Kyllähän se piti siltä osin, mutta luunappeja poikien ohimoon joskus napautin ja tein sen vielä ruokapöydässä.
Marina

40-luvulla sotien jälkeen olin alle kouluikäinen, kun minut määrättiin huolehtimaan nuoremmasta veljestäni, kunnes toinen vanhemmista tulee työstä kotiin. Minua kiellettiin erityisesti menemästä jäälle, joka oli vasta riitettä.

Olin kuitenkin jättänyt veljeni ja mennyt rantaan. Vanhempani tapasivat minut jalat märkinä. En kuitenkaan vanhempieni mukaan tunnustanut olleeni jäällä. Itse muistan hämärästi seuraavaa: isäni ryhtyessä remmihommiin aloin itkeä, ettei isä löisi kovaa. Isäkin alkoi itkeä, kun ei olisi lyönyt, mutta asia oli jotenkin pakko hoitaa. Läsnä olivat myös äitini ja veljeni, jotka molemmat alkoivat itkeä nähdessään surkeutemme.
Itkimme siis kaikki neljä.

Tämä olikin sitten ainoa kerta, kun muistan minua kuritetun näin voimakkaasti.
Rami

Ilman Koivuniemen herraa en varmasti olisi päässyt elämässäni näin pitkälle ja hyvään työhön. Kiitos isälleni, että antoi kunnon selkäsaunat, kun meinasin teinipoikana eksyä väärille poluille. Sääliksi käy nykylapsia, joilta ei vaadita mitään ja ne saa tehdä mitä vain.
Niko

Kyllä tuli remelistä niin, että persposket olivat joskus arkana. Muistan kerrankin, kun sotkin uudet housuni tahallani, niin remmi paukkui ja sitten omaan huoneeseen. Traumoja ei ole tullut ja olen sanonut etten ole katkera niistä rangaistuksista, joita lapsena sain. Minusta on kasvanut hyvä aikuinen ja kuritan kyllä niskavilloista joskus omaakin. Tänä päivänä pitäisi sallia lievä kuritus, koska se ei ole pahitteeksi, lapsen täytyy ymmärtää, mikä on seuraamus.
Mummu vaan

Minulle on jäänyt iso trauma Koivuniemen herrasta, joka koko herkän lapsuuteni kökötti keittiön oven päällä ja sivalsi hipiääni, jos vähänkin ilmaisin omaa tahtoa. Vankilaan sellaiset ihmiset pitäisi panna, jotka lapsiaan lyövät.
Miska

Meillä on Koivuniemen herralla uhkailtu, mutta se tehosi jo, ettei tarvinnut mäiskimään alkaa. En muista, että kotonamme olisi koskaan jouduttu turvautumaan fyysiseen ”nuhteluun”. Itse olen pystynyt välttämään lasteni kurittamisen fyysisesti. Kuri ei tarkoita fyysistä nuhtelua, kurin pystyy pitämään muutoinkin. Vai onko niin, että risuun ja remeliin tartutaan kun ei oma pinna kestä? Ei kai kenenkään vanhemman toive ole, että lapsi pelkäisi heitä tai heidän kasvatusmenetelmiään.
Urpo