Kolumnit Uutiset

Nykyvanhemmilla on loputon suo kasvattamisessa

Perusajatus on monilta nykyvanhemmilta hukassa. Näin väittää päiväkodin johtaja, kaupunginvaltuutettu (kok.) Jarmo Vainio sunnuntain Hämeen Sanomissa.

Vainion mukaan joillakin perheillä on kadoksissa mitä perhe-elämä tarkoittaa. Kuulemma perheissä mennään ja tullaan, harrastetaan ja vierastetaan ajatusta, että kotona voisi vain olla. Alle kouluikäisillä lapsilla on jo paljon harrastuksia, ja kotiaika jää lyhyeksi päiväkotipäivän jälkeen.

Varhaiskasvatuksessa eli päiväkodeissa puhutaan paljon yhteisestä kasvattamisesta – kodin ja hoitopaikan yhteistyöstä. Se tarkoittaa avointa kommunikaatiota ja yhteisiä sääntöjä. Idea on varsin mainio.

Ihmiset ovat vain erilaisia ja kokevat asiat eri tavalla. Sen vuoksi vuorovaikutukseen kodin ja hoitopaikan välillä tarvitaan paljon puhetta, jotta yhteiset pelisäännöt onnistuvat. Keskiössä pitää olla lapsen paras.

Lukuisissa vanhempainilloissa istuneena vanhemmat saavat varsin yksityiskohtaisia ohjeita kuinka toimia esimerkiksi, kun eteisraivari iskee tai kun kotiin saavutaan nälkäisinä. Ohjeissa ei ole mitään vikaa. Joskus vain tuntuu, että omien aivojen käyttäminen on kiellettyä.

Nykyvanhemmuus on sitä, että ohjeita satelee sieltä ja täältä.

Pitäisi olla ruutuajat. Telkkaria ei saisi katsoa liikaa, pelikone ei saisi laulaa päivässä liian montaa tuntia ja harrastuksia pitäisi olla kohtuullisesti, jos lainkaan.

Kotiruokaakin olisi hyvä tehdä ja tarjoilla, jottei lapsista kasvaisi pelkkää pullamössöä, siihenkin neuvola tarttuu oikein hanakasti. Sitten pitäisi vielä huolehtia riittävästä päivittäisestä liikunnasta, että lapsesta kasvaisi liikkuva nuori eikä mikään sohvaperuna. Puhumattakaan taiteellisesta kasvatuksesta ja kädentaidoista.

Entäs henkiset ominaisuudet? Dominoivia lapsia pitää suitsia, arkoja lapsia reipastaa.

Loputon suo.

Varmasti kautta aikojen vanhempia on syyllistetty kurinpidosta, vapaasta kasvatuksesta ja ties mistä. Mistä muuten tulisi sanonta: aikansa lapsi.

Nykyään vain tuntuu, että syyttäminen on kokonaisvaltaista. Aina on joku asia pielessä, oli perhe millainen tahansa.

Jokainen vanhempi tekee varmasti parhaansa niillä kyvyillä ja resursseilla mitä omaa.

Eräs ystävä kertoi hienosti, kuinka suvun miesten kasvatus on vuosien saatossa muuttunut. Isoisä löi, isä ei enää lyönyt, mutta alisti sanomalla, ettei poika osaa yhtään mitään: Anna isä näyttää. Poika taas päätti olla pojalleen ihan erilainen isä. Salliva, hyväksyvä ja keskusteleva. Saa nähdä mitä lapsesta sitten tulee.

Perusajatus on aika monella vanhemmalla ottaa hyvät tavat vanhempiensa kasvatuksesta ja tehdä vähän paremmin kuin aikaisemmat sukupolvet.

Jarmo Vainio on oikealla linjalla. Asioista pitää puhua avoimesti. Eri asia vain on, heristääkö sormea, vai onko keskustelu sellaista, että se johtaa johonkin. Mieluusti hyvään.