Uutiset

Nyt äänestetään Suomen nenä pinnalle

 

Vyönkiristys vai elvytys?

Ase- ja asennevalinta numero yksi. Tukeako kysyntää velaksi vai ei? Niin poliitikot kuin ekonomistitkin kiistelevät, ruokkiiko elvytys nousua vai kankkulan kaivoa. Pysyvää kasvua se ei luo, mutta voi siivittää suhdannekuopan yli – ja pahimmillaan viivästyttää välttämättömiä korjausliikkeitä ja säästöjä.

Vääränlainen velka on ajanut aikojen saatossa monia valtioita suohon, mutta myös holtittomalla säästämisellä voi tuhota paljon. Kuinka kiristää merkittävästi niin, ettei talouden liekki sammahtaisi?

Tarpeellisia korjaus- ja infrahankkeita kannattaa tehdä matalasuhdanteessa, mutta kysymys kuuluu, mikä on tarpeellista. Velka on velkaa ja menot menoja, vaikka niitä kutsuttaisiinkin ”kasvupaketiksi” tai ”kasvupanoksiksi”.

Suomen uusi valtionvelka on ollut jo vuosikaudet syömävelkaa eli huvennut suoraan palvelukoneiston pyörittämiseen. Talouskasvua ei ole syntynyt. Suomi ei ole onnistunut toipumaan vuoden 2008 finanssikriisistä.

Velalla voi veroelvyttää, mutta velkakin on siirrettyä verotusta, jonka yksityinen sektori aikanaan maksaa, joten ilman talouskasvua sekin kortti on äkkiä tyhjä.

Talouspolitiikan arviointineuvosto suositteli äskettäin leikkausten ja kiristysten lykkäämistä parilla vuodella, jottei suhdannekriisi enää pahenisi. Se herätti äläkän, sillä monen muun talousviisaan mukaan Suomen rakenteelliset ongelmat syvenevät entisestään toiveikkaalla vitkastelulla.

Joka tapauksessa erilaiset ratkaisupaketit ja toimenpideohjelmat tapaavat monenkirjavien hallituskoalitioiden konsensus-Suomessa tarkoittaa monien erilaisten, vaikutuksiltaan epävarmojen ja osin keskenään ristiriitaisten operaatioiden sillisalaattia, jonka kukin puolue pystyy myymään omilleen neuvotteluvoittona.

Seuraava hallitus joutuu pähkäilemään menokurin, tehostusten ja velkaelvytyksen painopisteitä edeltäjäänsä ahtaammassa raossa. Pitkään jatkuneessa velkakierteessä ja nollakasvussa kaikkien toimenpiteiden laatu, ajoitus ja panokset ovat entistäkin tärkeämpiä, koska huteihin ei enää ole varaa. 

 

Julkisen sektorin koko?

Hurjan julkisen alijäämän ja velkakierteen kuumentama peruskiista, joka jakaa puolueita ja iskee suoraan hyvinvointipolitiikan ytimeen. Mitkä palvelut kuuluvat yhteiskunnalle ja mitkä eivät?

Julkinen sektori on paisunut vuosi vuodelta ja miljardi miljardilta, ja talouskasvun jäkittäessä edelleen kymmenen vuoden takaisella tasolla vaje on repsahtanut niin isoksi, ettei sitä hevin kurota umpeen kovillakaan leikkauksilla tai veronkorotuksilla.

Kestävyysvaje johtuu pitkälti väestön ikääntymisestä, mutta julkissektorin etukenoisen turpoamisen voi jäljittää Nokia-vetoisten ylijäämävuosien pullistamaan kuplaan. Julkisen puolen palkkaralli puolestaan starttasi Jyrki Kataisen kokoomuksen vuoden 2007 vaalipuheista ja ikimuistoisesta Sari Sairaanhoitaja -kampanjasta, jota osa ekonomisteista muistelee nyt kansantalouden sabotointina – ja kuuntelee kauhulla nykyisen valtiovarainministerin Antti Rinteen (sd.) samansukuisia vaatimuksia naisalojen palkankorotuksista.

Kuvaavaa on, että kun kansantuote vuonna 2009 romahti yhdeksän prosenttia, juhli julkinen sektori roimia palkankorotuksia.

Julkisella puolella tehdään enimmäkseen arvokasta työtä koko yhteiskunnalle, joten laihdutus- ja leikkauslistat ovat paatuneellekin numeroniilolle vaikeita poliittisia arvokysymyksiä, eri sarjaa kuin suoraviivaisen tuloshakuisella yksityisellä sektorilla.

Ryhtiliikkeitä vaikeuttaa politiikan perusolemus: perustelluimmatkin järkeistämiset ovat työn ja tuskan takana, kuten kulunut hallituskausi on osoittanut. Kuntaremontista lähtien lähes kaikki merkittävät rakenneuudistukset jäivät piippuun tai vesittyivät.

Nykyhallituksen sopeutuspolitiikan 50–50-kompromissi – puolet veronkorotuksia, puolet leikkauksia – sai pyyhkeitä alusta pitäen, sillä säästötarve on huutava mutta veroaste kipukynnyksellä. Lisäksi kunnat ovat valuttaneet valtionosuusleikkauksia veroprosentteihinsa. Seuraavan hallituksen avainvalintoja värittää se, tuleeko kakkos- eli valtiovarainministeripuolue oikealta vai vasemmalta.

Mistä työ ja kilpailukyky?

Kaiken a ja o, piste. Elleivät yritykset pysty parantamaan juoksuaan, koko kansantaloudellinen jäälauttamme uhkaa sulaa.

Taloustieteilijöiden mukaan työllisyys seuraa työvoiman määrää, joten valtiovallan kannattaisi lisätä työn tarjontaa tavalla tai toisella. Työpaikkojen määrä ei siis ole kiveen hakattu.

Jos työllisyysastetta onnistuttaisiin nostamaan riittävästi, esimerkiksi kuudella prosenttiyksiköllä eli Ruotsin tasolle, katoaisi kestävyysvaje ekonomistien kalkyyleissä ennen pitkää ilman rajuja matokuurejakin.

Työvoiman lisääminen siis sekä loisi kasvuvaraa avoimelle sektorille että tasapainottaisi julkisen talouden.

Mitä se vaatisi käytännössä?

Ainakin puuttumista moniin saavutettuihin etuihin ja etuuksiin: Työttömyysturvan, kotihoidontuen, perhevapaiden, vuorotteluvapaiden ja opiskeluaikojen rajoittamista. Eläkeputken poistamista. Vero- ja sosiaaliturvajärjestelmän kannustinloukkujen purkamista. Erityisesti matalapalkkatyön verotuksen keventämistä. Maahanmuuton lisäämistä. Joustoja, paikallista sopimista ja tietenkin palkkamalttia, jonka työvoiman lisääntyminen jo itsessään takaisi.

Yritystuet joutaisivat ekonomistien mielestä pääosin romukoppaan. Ne eivät lisää kokonaistyöllisyyttä, joten niilläkin rahoilla voisi keventää työn verotusta.

Lisäksi tuet jarruttavat rakennemuutoksia ja vääristävät markkinoita pönkittämällä heikkoja yrityksiä parempien kustannuksella.

Uusien yksityisten työpaikkojen ja investointien ilmaantumista edesauttaisi myös lupaprosessien tehostaminen. Osaamisen kohdentumisessakin riittää päänvaivaa: joillain aloilla on työntekijäpulaa, toisilla työttömyyttä.

ICT-sektori pitää yhä yllä Suomen talouskasvua, ja rakennemuutos korvaa valmistavaa teollisuutta palvelubisneksellä. Mutta moni saa tulevallakin hallituskaudella miettiä, miksi tuottavuuskehityksemme on pysähtynyt, vaikka Suomen pitäisi kuulua teknologiamaiden eturintamaan. (LM–HäSa)

Asiasanat