Uutiset

Nyt on vyönkiristyksen aika

Kuuden puolueen hallitusohjelma sorvattiin jokaiselle jotain -periaatteella. Kompromissi mahdollisti sen, että hallitus saatiin ylipäätään kasaan. Samalla ohjelmaan rakennettiin takaportti, jossa sovittiin, että tarvittaessa ohjelmaa voidaan rukata kulloisenkin taloustilanteen mukaan.

Jo alkumetreillä kävi selväksi, että 2,5 miljardin julkisen talouden sopeuttamistoimet eivät riitä. Nyt pääministeri Jyrki Katainen (kok.) antaa jo sivulauseissa ymmärtää, että lisäsopeutusta tarvitaan.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) on vielä toppuutellut ja todennut, että pitää katsoa, mihin maailmantalous menee.

Suurtakaan talouden visionääriä ei tarvita sen toteamiseen, että kasvu hidastuu. Suomen vienti kasvoi kesäkuussa prosentin, kun vielä toukokuussa kasvu oli 17 prosenttia.

Viimeistään alkuviikon tapahtumien pitäisi avata toiveikkaimmankin ministerin silmät. Ensi vuoden budjettiin pitää tehdä vyönkiristysohjelma: nostaa veroja ja karsia kuluja.

Elvytystä toki olisi nykytilanteessa jatkettava, mutta yli 70 miljardin valtion velka ei juuri anna pelivaraa.

Kokoomuksen ajama arvonlisäveron korotus prosentilla olisi tuonut kertaheitolla lisämiljardin valtiolle. Pellervon tutkimuslaitoksen johtaja Pasi Holm laski, että hintavaikutus jäisi selvästi alle prosentin.

Tämä oli kuitenkin vasemmistopuolueille kynnyskysymys, joka nyt pitää nostaa uuteen tarkasteluun, samoin kuin tuloverojen maltillinen korottaminen.

Sen lisäksi tarvitaan kannusteita kasvuun ja työllisyyteen. Yhtälö on vaikea mutta ei mahdoton.

Yksi avainasia on tuottavuuden nostaminen. Temppu onnistuu maltillisella palkkapolitiikalla.

Kataisen ajama yhteiskuntasopimus, jossa kilpailukyky, työllisyys, inflaation torjunta olisivat keskeisellä sijalla ja palkankorotukset vain osana pakettia, antaisi hyvät eväät talouden hoitoon.

Työntekijäpuolen keskusjärjestöille malli sopisi, mutta EK asettuu vastahankaan. Takataskussa Kataisella on yhteisöveron alentaminen. Se voisi hyvinkin houkutella Elinkeinoelämän keskusliiton johtoa neuvottelupöydän ääreen.

Suomen nykyisessä tilanteessa koetellaan poliittista johtajuutta. Sauli Niinistöltä ja Paavo Lipposelta sitä aikoinaan löytyi. Suomi kammettiin ulos 1990-luvun lamasta rajuin lääkkein. Kuluja karsittiin kovalla kädellä, ja Lipposen komennossa ay-liike pysyi ruodussa. Työmarkkinaosapuoletkin saatiin saman pöydän ääreen.

Kansa kärvisteli, mutta kesti ja antoi lopulta tukensa koville toimille.

Kataisen ja Urpilaisen ei välttämättä tarvitse kaivaa tuon aikaisia toimintamalleja koipussista. Johtajuus ja määrätietoisuus ovat kuitenkin ominaisuuksia, jotka eivät ajan riennossakaan vanhene.

Nyt nuori ministerikaksikkomme saa näyttää, löytyykö noita ominaisuuksia tiukan paikan tullen. Tähänastinen ei ihan vakuuta.