Uutiset

Oi, kallis Suomenmaa

Pakkorauha. Aseet vaikenivat 13.3. 1940 kello 11.00. Vielä aamulla polsujen pommarit mesoivat taivaalla.

Suomi menettää koko Karjalan, Suomenlahden saaria, osia itärajan pitäjistä, kaikkiaan yli 10 prosenttia alueestaan. Hangosta tulee puna-armeijan tukikohta.

Karjalan kansaa koetellaan eniten. 430 000 joutuu siirtymään Tynkä-Suomeen. Kun ulkoministeri Tanner oli puhunut, laskeutui meillä radion ympärillä hiljaisuus, joka koski korviin. Sitten isä nousi. ”Menen nostamaan siniristilipun puolitankoon”.

Marskin sanoi päiväkäskyssään: ”Sotilaat . . Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole nähnyt vertaisianne sotureita . . .”

Näinkö piti käydä? Kaiken verenvuodatuksen jälkeen. Rintamalla kaatui 26 000 suomalaista. Ja kuinka moni vammautuikaan. Ilmapommitukset kotiseudulla vaativat veriveron nekin. En oikein löydä sanoja. Suren ja olen katkera. Voisiko uusi päivä muuttaa jotakin?

Talvisota oli Daavidin ja Goljatin taistelu. Voi rakas Isänmaa, Sinä silvottu Suomi. Nyt koittaa jälleenrakennuksen aika.

Suomi oli huonosti varustautunut. Korkeat päättäjät töppäilivät. Sodan aikana uurastettiin sitten tehtaissa yötä päivää. Taottiin itse aseita, kun muualta herui lähinnä myötätuntoa.

Oheinen lyhennelmä sodan päätöspäivän päiväkirjatekstistä. 14-vuotias koulupoika piti kotirintamalla koko talvisodan 1939-40 ajan päivittäinen päiväkirjaa.

Talvisodan ihme

Mutta talvisota yhdisti Suomen kansan. Eheytti. Etulinjassa ei kysytty, oletko valkoinen vai punainen. Taisteltiin rinnakkain. Sota oli raakaa, säälimätöntä. Myös kotirintama yritti kaikkensa. 105 päivää kestäneen sodan jälkeen maa oli raadeltu, mutta vapaa ja itsenäinen.

Eräälle talvisodan taistelukentälle nousi kyltti: ”Tässä auttoi Herra – ja Suomi-konepistooli.”

Talvisodan ihme ei unohdu.

Allan Liuhala

Hämeenlinna

Päivän lehti

26.1.2020