Uutiset

Oikea jalka lyriikassa, vasen proosassa

– Mitä me leikitään? kysyy Kaarina Valoaalto ja nauraa rämäkästi päälle.

Kysymys on enemmän kuin mukava tapa korkata haastateltavan ja haastattelijan välinen keskustelu, mutta ensin koordinaatit kohdalleen.

Valoaalto on asunut Hämeenlinnassa kolmisen viikkoa. Toivakan maalaismaisema lähellä Jyväskylää sai jäädä taakse, kun Suomen kirjailijaliitto tarjosi mahdollisuutta muuttaa Larin-Kyöstin kirjailijahuoneistoon Birger Jaarlin kadulle.

Asuntojärjestelyt eivät velvoita kirjailijaa muuten kuin kirjallisten töiden tekemisellä, mutta Valoaalto on jo täynnä suunnitelmia. Hän on etsinyt käsiinsä Larin Kyöstin tuotantoa, joka mahtuu tällä hetkellä yhteen kangaskassiin. Kassi on asunnon harvoja tavaroita muutaman tuolin, pöydän ja kissan kiipeilypuun lisäksi.

– Haluan herättää Larin-Kyöstin uudelleen henkiin. Tehdä häntä tunnetuksi hämeenlinnalaisille. Esimerkiksi tämmöinen teos kuin Juvenilia. Siis mahtava kuvaus Hämeenlinnasta! Tästä tulisi hieno elokuvakin.

Valoaalto ei tuntenut Larin-Kyöstin tuotantoa kovin hyvin entuudestaan. Nyt hänestä tuntuu, että tämä kriittisesti aikalaiskirjailijoihin ja maailman pintailmiöihin suhtautunut runoilija hänelle voimaa ja antaa suuntaa.

– Arvostan suomalaisten klassikoiden kieltä. Se on kuin kielikylpy. Larin-Kyösti, Joel Lehtonen, Ilmari Kianto. Heidän kieli on rikkautta tämän ajan ihmiselle.


Kaunoa ilman pitsiä

Kaarina Valoaalto itse on ollut kirjoittajana vaikea tapaus selkeistä linjoita pitäville suomalaisille.

– Pitää olla joko soppa tai soossi, mixed ei käy.

Jo vilkaisu teosluetteloon paljastaa, että Valoaalto nauraa ääneen myös teksteissään. Adjektiivit leikkisä, rönsyilevä, herkkä ja räväkkä toistuvat hänen runo- ja proosateoksistaan tehdyissä arvioinneissa.

– Olen tehnyt lyrähtävää proosaa tai prosahtavaa lyyraa. Toinen jalka on ollut aina jommassa kummassa, ei koskaan molemmat samassa. Joku on kutsunut sitä onnahtavaksi kävelyksi.

Kaikkein mieluiten Valoaalto haluaisi kuitenkin olla ”vain” kaunokirjailija. Senkin uhalla, että määrite haiskahtaa pitsinnypläykseltä.

– Kaunokirjallisuus antaa sen vapauden, että läsnä on sekä proosa että lyriikka.

Rajoja halveksiva tyyli on Valoaallon mukaan johtanut väistämättä siihen, että hän on ja pysyy kirjoittajana marginaalissa.

– Se on sisäsyntyinen valinta. Siitä on ihan turha valittaa, vaikka se koskee.


Sisäsyntyisesti syrjässä

Valoaalto vieroksuu tapaa, jolla nykykirjailijoita tuotteistetaan. Valokeilaan pääsee vain kilpailemalla, oikeilla kontakteilla ja suurella kunnianhimolla.

– En ehkä osaisi enkä haluaisikaan olla parrasvaloissa, mutta tietenkin haluan, että minua luettaisiin.

Tarpeeseen tulevaa hengenheimolaisvoimaa Valoaalto kertoo saavansa muun muassa Mirkka Rekolalta ja Sirkka Turkalta. Aivan erityisesti häntä ilahdutti, että viimeisin Finlandia-palkinto meni Rosa Liksomille.

– Koin, että palkinto tuli myös minulle. Rosa Liksom edustaa jumalan hullua ja sitä kirjallista laatua, mitä minäkin haluan.

Toivakan lisäksi pitkään myös Jokioisilla asuneelta uushämeenlinnalaiselta on tietenkin pakko kysyä ensivaikutelmia kaupungista, josta nuori Kyösti Larson karkotettiin jengitappeluun osallistumisen takia 120 vuotta sitten. Kaupungin keskustan rauhallisuus on jo Valoaallolle tuttua, muttei musertavaa.

– Leikimme, että olemme turisteja Pariisissa ja että Vanajavesi on Seine-joki. Kun kaupat aamulla aukeavat, haemme Valintalon leivonnaishyllystä tuoreet pariisilaiscroissantit, kuiskaa Valoaalto silmät täynnä pilkettä. (HäSa)

Päivän lehti

30.5.2020