Uutiset

Oikeus ei tohdi viedä juopolta autoa

Rattijuoppo tuomitaan menettämään autonsa valtiolle niin harvoin, että asiaa ei ole vaivauduttu edes tilastoimaan.

Asiantuntijoiden näppituntuman mukaan oikeus vie auton vuosittain vain muutamalta paatuneelta uusijalta. Jotain osviittaa antaa se, että poliisi takavarikoi vuodessa noin 50 rattijuopon autoa. Moni heistä saa ajokkinsa myöhemmin takaisin.

Aihe nousi esiin, kun eduskunnan lakivaliokunta käsitteli viime viikolla kansalaisaloitetta rattijuoppojen rangaistusten koventamisesta.

Valiokunta usutti hallitusta selvittämään, miten usein juopolta viedään auto. Ja jos mahdollisuutta ei käytetä tarpeeksi usein, pitäisi viranomaisia herätellä.

Vuonna 2002 rikoslakia uudistettiin, jotta auton tuomitseminen valtiolle eli konfiskaatio olisi pykälien valossa helpompaa. Sitä se ei ole ollut. Ensimmäistä kertaa rattijuoppo menetti autonsa vuonna 2005, mutta käytäntö ei ole yleistynyt.

Korkein oikeus on antanut ennakkoratkaisuja molempiin suuntiin. Oikeustieteessäkin aiheesta on käyty vilkasta keskustelua.

Rikos- ja prosessioikeuden professorit Matti Tolvanen ja Pekka Viljanen ovat molemmat sitä mieltä, että auton menetystä varotaan oikeudessa liikaa. Heidän mielestään laki on riittävän selkeä.

– Ei kai sitä tee vaikeaksi muu kuin tuomioistuinten asenne, sanoo Viljanen.

Hän ihmettelee, miksi juuri rattijuopumustapauksissa tekovälineen eli auton viemistä kainostellaan.

– Jos ajatellaan rikoksen tekovälineitä, ne tuomitaan menetetyiksi säännönmukaisesti tahallisen rikoksen yhteydessä. Eikä siinä paljon parta pauku. Se on itsestäänselvä asia, että valtiolle se menee, vaikka olisi arvokaskin.

– Auto on pyhä lehmä, sanoo Tolvanen.

Hänen mukaansa suomalaisessa ajattelussa liikenteellä on jonkinlainen erityisasema sääntöjen suhteen. Liikennerikoksia ei katsota yhtä pahalla kuin muita lainrikkomisia.

Auton menettämisen perusteista on itse asiassa keskusteltu 1950-luvulta lähtien. Jo tuolloin osa oikeusoppineista oli sitä mieltä, että rattijuopon auto pitäisi lain mukaan tulkita tekovälineeksi ja tuomita tietyissä tilanteissa valtiolle.

Auton menettämisen tarkoitus on estää rikoksen uusiminen. Matkassa on kuitenkin erilaisia mutkia. Usein humalainen ajelee lainatulla tai varastetulla autolla. Sellaista ei voi valtiolle ottaa.

Lisäksi oikeus joutuu pohtimaan kohtuullisuutta: esimerkiksi maaseudulla auto on välttämättömämpi kuin kaupungissa. Tarvittaessa tuomittu voidaan määrätä maksamaan auton arvoa vastaava summa. Silloin tosin voi kysyä, onko kyse enää ennaltaehkäisystä vai lisärangaistuksesta.

Tolvasen mukaan myös käytäntö luo omat hankaluutensa. Poliisi ei kovin mielellään ota autoja omiksi murheikseen.

– Yksi syy poliisin nihkeyteen voi olla, että (rattijuoppojen) autot ovat niin vähäarvoisia, ettei niiden myymisestä saisi juuri mitään. Ja sitten pitäisi keksiä joku paikka missä niitä säilyttää.

– On ollut sellaisiakin tapauksia, joissa on takavarikoitu auto ja se on vuoden seisomisen jälkeen mennyt huonoon kuntoon. Valtio on sitten joutunut korvausvelvolliseksi.

Tolvasen mukaan rattijuopumuksia käsitellään oikeudessa hyvin rutiininomaisesti. Syyttäjä esittää rangaistuksia, joihin on totuttu ja oikeus tuomitsee kuten aina on tuomittu.

Hänen mielestään poliisin pitäisi entistä useammin takavarikoida rattijuopon menopeli. Samoin syyttäjien pitäisi tarkistaa, olisiko auton menettämistä syytä vaatia. Oma-aloitteisesti oikeus ei voi autoa tuomita valtiolle.

Auton menettäminen on perusteltua, kun tuomiolla on toistuvasti kännissä suhaileva kuski.

– Jos vuoden aikana saa kolme rattijuopumustuomiota kolmesta eri teosta, se on jo todella tiheää uusimista, Viljanen linjaa.

Molemmat oikeusoppineet olisivat valmiita laajentamaan konfiskaatiota myös muihin rikoksiin, kuten toistuviin törkeisiin ylinopeuksiin.

– Nämä ovat vaarallisia rikoksia ulkopuolisille. Miksi ei siis käytettäisi niitä keinoja, joita on käytettävissä, Viljanen kysyy. (LM–HäSa)

Asiasanat

Päivän lehti

27.11.2020

Fingerpori

comic