Uutiset

On Karjalan yhdestoista hetki

Ei kannata lähteä pyytämään takaisin varastettua hevosta, jos se on jo kuollut. Silloin, kun viimeinenkin meistä sotapakolaisista eli Karjalan evakoista on siirtynyt tuonen tuville, sementöi historia Pariisin rauhansopimuksessa sovitut rajat pysyviksi.

Mainitun sopimuksen Suomi joutui allekirjoittamaan pakkotilanteessa puukko kurkulla, joten sitä on tänä päivänä pidettävä saman arvoisena kuin aikoinaan maineikasta YAA- sopimusta, joka nyt on jätepaperia. Neuvostoliittoa ei enää ole ja Venäjän presidentti Jeltsin on sanonut talvisodasta, että se oli Stalinin rikos.

Nyt on siis käsillä yhdestoista hetki Suomen valtiovallan pyrkiä käynnistämään neuvottelut Venäjän kanssa luovutettujen alueitten ainakin osittaiseksi palauttamiseksi.

On realiteetti, ettei kaikkea voi saada eikä kaikkea kannata pyytää. Miniminä voidaan pitää Saimaan kanavan länsipuolista aluetta, Viipurin kaupunki mukaan luettuna, sekä 10-20 kilometrin levyistä talousaluetta kanavan itäpuolella. Samaan nippuun kuuluisivat vielä Sallatunturi, Suursaari ja kulkuväylä Petsamon merisatamaan.

Näistä lähtökohdista olisi neuvottelut Venäjän kanssa saatavissa käyntiin, varsinkin jos teemme selväksi, että molempia osapuolia tyydyttävään kompromissiratkaisuun Karjalan kysymyksessä liitämme lupauksen omasta puoltolauseestamme, kun naapurimme aikanaan pyrkii EU:n jäseneksi.

Miten kävisi Suomeen liitettävien alueiden venäläiselle väestölle? Jokainen siellä syntynyt asukas saisi halutessaan jäädä paikoilleen ja saada myöhemmin Suomen kansalaisuuden. Muiden siirtyminen omaan emämaahansa olisi lasten leikkiä verrattuna suomalaisten evakuointiin talvisodan seurauksena.

Olen toisinaan kuullut sanottavan, ettei meillä ole varaa vastaanottaa ränsistynyttä Karjalaa, vaikka sen ilmaiseksi saisimme. Tällainen ajatus on verrattavissa siihen, että jos löytää mutakuopasta kultaharkon, niin on parasta heittää se pois, koska se on likainen.

Lauri Kantele

Hämeenlinna

Päivän lehti

28.3.2020