Kolumnit Uutiset

On kuin vanha tuttu olisi kuollut

Öinen sade oli raikastanut toukokuisen Hesperian puiston, nurmi vihersi jo ja puut alkoivat olla lehdessä. Kävelin puiston läpi varhain aamulla silloiseen virkamiestyöhöni Hallituskadulle ajatuksissani ja puoliunissani.

Puiston käytävällä tuli vastaan kovin tutunoloinen vanhempi herrasmies harmaassa liituraitapuvussaan. Pitkänhuiskean ikämiehen ryhti oli hieman kumara ja kihartava tukka jo hopeanharmaa.

Kun hän oli kohdallani, tervehdin häntä reippaasti. ‑ Huamenta!

Se tuli selkäytimestä. Meille maaseudun lapsille opetettiin hyvän käytöksen alkeet jo varhain. Naapureita ja kyläläisiä piti tervehtiä kohteliaasti ja vanhoja ihmisiä oli syytä puhutella kunnioittavaan sävyyn. Opettajille ja kirkkoherralle oli hyvä nostaa lakkiakin, jos sellainen sattui päässä olemaan.

Kylän raitilla kulkeville lasitehtaan herroille lätsää ei erityisesti käsketty nostamaan, koska meiltä ei käyty tehtaalla töissä. Tervehtiä heitä tietenkin kuului. Auto- ja hevosmiehille sekä moottoripyöräilijöille riitti pelkkä käden nosto, morjestaminen.

Kun olin huomeneni lausunut, samassa tajusin, että tervehtimäni mies oli Nelson Mandela.

Hän kohotti kätensä tervehdykseen, hymyili ja vastasi kielellä, jota en ymmärtänyt. Muutaman metrin hänen takanaan kävelleisiin, puhelinkopin kokoisiin kahteen turvamieheen tuli liikettä ja toisen käsi meni jo povitaskulle, missä ilmeisesti oli pistooli.

Kahdenkeskinen yhteinen hetkemme Mandelan kanssa kesti muutaman ohikiitävän sekunnin. Jo niiden kestäessä hänestä välittyi levollisuus ja rauha, lempeä katse ei kielinyt kovista kokemuksista. Reippaasti askeltaen hän suuntasi aamulenkiltään hotellille.

Vilkuilin olkani yli vielä monesti, mutta Mandela ei enää katsonut taakseen, kuten ei muutenkaan elämässään.

Meille 1980-luvun tiedostaville nuorille Etelä-Afrikan asia oli tuttu. Valkoisen vähemmistön harjoittama häikäilemätön rotusorto, apartheid, oli vastenmielistä emmekä olleet ylpeitä valkoisen miehen saavutuksista. Sorto tuomittiin syvän suuttumuksen vallassa.

Etelä-Afrikka oli tuttu Afrikan tähdestä, suositusta lautapelistä. Kapkaupungin paikka, pelin Capetown, oli kyllä tiedossa.

Kansainvälinen kauppasaarto hävitti Suomen kaupoista Outspan-appelsiinit ja Alkosta Cap Brandyn, jota alan miehet arvostivat laatujuomaksi kolmen tähden jaloviinan ja Monopol-konjakin väliin.

Eteläafrikkalaiset urheilijat, jotka olivat kaikki valkoihoisia, katosivat kansainvälisiltä kilpakentiltä. Lopulta saarto puri ja epädemokraattinen valkoinen hallinto kaatui lopulta.

Tiistaina Nelson Mandelalla oli Johannesburgissa paljon saattoväkeä, maailman johtajia, Suomestakin puolet elossa olevista presidenteistä.

Mandelan tukijat eivät ole itkeneet muistelleessaan johtajaansa. Päinvastoin, he laulavat ja tanssivat. Afrikkalainen ei sure suurmiehen kuolemaa, vaan iloitsee hänen elämästään ja saavutuksistaan.

Kepeät mullat kummullesi, lepää rauhassa, vanha tuttavani.