Oodi kynälle ja paperille

 

Koin lyhyen urani pohjanoteerauksen pari viikkoa sitten, kun juttukeikalla käyttämäni sanelin hukkasi tunnin mittaisen haastattelunauhoitukseni.
 
Palasin haastattelun jälkeen toimitukseen, käynnistin nauhurin, ja kuulin pelkkää tyhjää suhinaa. Tunsin, kuinka sydän valahti alas jalkapohjiin asti.
 
Syy siihen, miksi käytän nauhuria lehtiön ja kynän sijasta, on monisyinen. Tarkoitus ei ole käyttää tekniikkaa tekniikan tähden: useimmiten ajatukset vain kulkevat kynää nopeammin.
Käsi väsyy nopeasti jo yhden sivullisen jälkeen. Lisäksi, jos haluan saada omasta käsialasta myös selvää, kirjoittaminen on aika hidasta.
 
Käsiala puhutti myös Kuukausiliitteen jutussa Hyvästit harakanvarpaille (HS Kuukausiliite, elokuu 2012). Juttua varten haastateltu Pirjo Sinko Opetushallituksesta kertoi, että kaunokirjoitus saatetaan poistaa opetussuunnitelmasta kokonaan jo vuonna 2014.
 
Vaikka ennen lopullista päätöstä kerrotaankin kuultavan niin tutkijoita, kouluja kuin kuntiakin, tuntuu ajatus paitsi haikealta, myös vähän pelottavalta.
 
Pian koulunsa aloittavat ekaluokkalaiset harjoittelevat äidinkielentunnilla kaunokirjoitusta, joka muistuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän tekstausta.
 
Arvosanoja käsialasta ei ole kouluissa annettu enää vuosikymmeniin. Käsite kauniista käsialasta on kärsinyt inflaation, kun yhä suurempi osa opetuksesta tapahtuu näyttöpäätteiden avulla. Koukeroista kaunokirjoitusta näkee korkeintaan enää mainoksissa symboloimassa ylellisyyttä. 
 
Jos kirjoittaminen loppuu kokonaan, myös ihmisten välinen kommunikaatio muuttuu. Ajatus palaamisesta aikaan, jolloin kirjoitustaito kulki käsi kädessä rahallisen pääoman ja sukupuolen kanssa, ahdistaa.
 
Ymmärrän, etten todennäköisesti olisi nykyisessä ammatissani, ellen olisi nauttinut kirjoittamisesta jo lapsena, ja nimenomaan myös kirjainten piirtämisestä paperille.
 
Onnettoman nauhuriepisodin jälkeen lupaan itselleni harjoittelevani jälleen kirjoittamista. Päätän pyhästi olla tarpeeksi kärsivällinen ja kirjoittaa säännöllisesti päiväkirjaa kuten silloin ennen. Elvytämme toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni vuosikausiksi unohtuneen kirjeenvaihdon.
 
Pitkäjänteisyydestä taitaa olla kuitenkin vielä opittavaa. Kun posti tuo minulle kirjeen Tampereelta, ajatus hiipii mieleen kuin varkain: koska minulla muka on aikaa vastata?
 
Mutta kun tartun kynään, kirjoittaminen tuntuu kuitenkin yllättävän luontevalta. Kun arkki toisensa jälkeen on täytetty, olokin on kuin huomaamatta keveämpi.
 
Myöhemmin samana päivänä kun huomaan haastattelunauhoituksen kadonneen, saan sen lähes täydellisesti takaisin yhdellä puhelinsoitolla. Jostain on siis tekniikkaakin kiittäminen.