Uutiset

Opintopäivillä keskussairaalassa

Jouduin toukokuun alussa pariksi päiväksi hoitoon Kanta-Hämeen keskussairaalan sisätautiosastolle 6a. Tutkimusten ja toimenpiteiden jälkeen minut vietiin ylös osastolle. Saapuessamme perille hoitaja, joka työsi sänkyäni, kertoi, että valitettavasti meillä ei ole potilaspaikkoja huoneissa ollenkaan, joten hän joutuu laittamaan minut käytävälle. Koska oloni oli todella kurja ja lääkitys vasta aloitettu, en jaksanut ajatella hänen sanojaan sen kummemmin.

Mutta pian tajusin, miten todella ikävä tilanne osastolla vallitsi. Ymmärsin, että noilla käytävillä ei rauhaa tulisi löytymään ja tajusin, etten ollut ainoa potilas, jolta puuttui huonepaikka.

Kun katsoin eri käytäville, huomasin niillä paljon sänkyjä, joissa makasi potilaita. Mutta pahin olisi vasta edessä. Kun ilta ja lopulta yö saapui, ei nukkumisestani tullut yhtään mitään.

Kirkkaat kattovalot, hoitajien jatkuva liikkuminen huoneisiin potilaiden kutsuessa soittokelloilla sekä erilaiset vaikerrukset ja äännähdykset kaikuivat käytävillä niin, ettei siinä voinut ajatellakaan nukkuvansa.

Klo 02.00 pyysin lopulta eräältä yöhoitajalta, että eikö hän voisi työntää minua vaikka siivouskomeroon, jossa voisi hetken nukahtaa, koska oloni useamman aikaisemman yövalvomisieni takia vain paheni.

Hän ystävällisesti mietti hetken ja alkoi työntää samalla sänkyäni johonkin toimenpidehuoneeseen. Olin sanomattoman kiitollinen tälle vanhemmalle rouvalle, koska nyt voisin nukkua ainakin muutaman tunnin. Hän kyllä muistutti minua, että jos jotain sattuu ja he tarvitsevat tätä toimenpidehuonetta, minut työnnetään takaisin käytävälle ennen aamua.

Sama se tuumasin ja ihana pimeys koitti hänen poistuessaan huoneesta ja sulkiessaan oven. Minulla oli siis onnea päästä hetkeksi rauhaisaan soppeen.

Tuona yönä ehdin monesti ajatella niitä kymmeniä, monia todella huonokuntoisia potilaita, jotka hoitajien upeasta uurastuksesta ja jatkuvasta huolenpidosta huolimatta joutuivat odottamaan omaa vuoroaan.

Ajattelin myös niitä minua huomattavasti vanhempia kanssasisaria ja -veljiä, joiden vaivat olivat varmasti myös paljon suuremmat kuin minulla.

Mietin, että kuinka voi olla mahdollista, että meillä Suomessa ja vielä täällä Hämeenlinnassa voivat asiat olla näin huonosti hoidettu? Miksi meillä ei ole rahaa perussairaanhoitoon niin, että keskussairaalan potilaat voisivat saada edes huoneesta oman sänkypaikan? Eikö olisi nyt korkea aika puuttua tähän asiaan?!

Luulen, että asialle pian tehtäisiin jotain, jos useammat Hämeenlinnan kaupungin päättäjistä joutuisivat itse kokemaan tuon kaiken ja makaamaan käytävällä muutaman yön.

Silmämme aukeavat vasta silloin, kun itse joudumme kokemaan läheltä asioita, joista usein kuulemme vain puhuttavan.

Yhteiskuntamme erityisenä velvollisuutena on pitää huolta niistä jäsenistään, jotka ovat joutuneet elämässään kokemaan inhimillistä tuskaa, hätää tai sairautta.

Perussairaanhoidossa olevat epäkohdat eivät ole asioita, jotka voidaan jättää vuosi vuodelta hoitamatta.

Pidetään mielessä myös se, että kaikki me vanhenemme ja jossain vaiheessa myös sairastelemme ja tarvitsemme hoitoa ja huolenpitoa.

Haluan lopuksi kiittää osasto 6a:n koko henkilökuntaa, joka uupumatta jaksoi ja jaksaa vuorokaudet ympäri palvella ja tehdä vastuullista työtä noissa olosuhteissa. Teette upeaa työtä ja annatte toivoa ja elämänuskoa potilaillenne.

Kiitokset myös osaston vt. ylilääkärille hyvästä ja asiantuntevasta tavasta kohdata potilas. Ymmärrän hyvin, miten vaikea edes lääkärien on tehdä yhtään mitään, kun yläpuolelta ei apua eikä tukea tule vaikka miten sitä pyydetään.

Markus Andersson

Merimieskirkon johtaja

Bryssel

Päivän lehti

31.5.2020