Kolumnit Uutiset

Opiskelijapolitiikka on tarpeellista tai ainakin hauskaa

Korkeakouluista kuuluu kummia: poliittiset opiskelijajärjestöt on ajettu ahtaalle, eikä niitä enää haluta kampusten liepeille herättämään hämmennystä kansakunnan suurimpien toivojen joukkoon.

Opiskelijajärjestöt ovat laajalla rintamalla ilmaisseet asiasta vastalauseensa ja saaneet tukea opetusministeri Krista Kiurulta (sd.). Oikein!

Poliittiset opiskelijajärjestöt eivät ole häiriköitä, vaan vetävät nuoria mukaan yhteiskunnalliseen vastuuseen.

Mitä siitä tulisi, jos korkeakoulutettu väki olisi vallan pihalla vaikuttamisesta ja umpikuluneen, valtio-opin professorini Kari Palosen syvästi inhoaman fraasin mukaan: yhteisten asioiden hoitamisesta.

Yliopistoissa on otettu ihan liian totisella naamalla vaatimukset opiskeluaikojen lyhentämisestä ja tehokkuudesta.

Käsitys, jonka mukaan politiikka ei kuulu yliopistoon, kielii pelosta, jossa varotaan opiskelijoiden kiinnostuvan muustakin kuin tunnollisesta putkessa pysymisestä.

Saattaahan tietoisuuttaan kehittäneiden nuoren mielissä syntyä myös kaikkien auktoriteettien ikiaikaisesti äärimmäisen vaarallisena pitämää toimintaa: omaehtoista ja kriittistä ajattelua.

Opiskelijapolitiikka on piikki yliopiston lihassa, piikki, joka pitäisi pikemminkin työntää syvemmälle kuin kiskoa irti.

Yliopistot ja ammattikorkeat niiden vanavedessä ovat vallan linnakkeita, joissa hallintokoneisto pitää tarkasti silmällä, ettei kukaan vain eksyisi harhapoluille, jotka eivät suoraan hyödytäkään palvottua kokonaisuuden etua.

Yliopistojen asenteellisuus kielii myös historiattomuudesta, siitä, ettei ymmärretä yliopistoa osana yhteiskuntaa. Suomi ei olisi Suomi ilman opiskelijapolitiikkaa.

Vanhan valtaukset ja muut ovat Suomen opiskelijapoliittista historiaa. Ylioppilaspolitiikassa ovat kouliintuneet Kekkosesta alkaen monet valtiomiehet.

Poliittisina voidaan pitää myös aikojen saatossa ylioppilaskunnissa vaikuttaneita painotetun sitoutumattomia järjestöjä ja sekavia yhteenliittymiä. Nekin ovat ajaneet jonkun asiaa, hyvin usein pelkästään omaansa, mutta mikäs vika siinäkään on?

Vietin suuren osan 1980-luvusta Jyväskylässä ylioppilaskunnan liepeillä ja työskentelin Jyväskylän ylioppilaslehdessä, jonka toimitus oli ylioppilastalo Ilokivessä. Parempaa päätöksenteon, vaikuttamisen ja lehdenteon korkeakoulua en voisi kuvitella. Lisäksi oli ihan käsittämättömän hauskaa.

Välini olivat hyvät ja jopa lämpimät kaikkiin, tai ainakin melkein kaikkiin, poliittisiin opiskelijajärjestöihin. Devalaiset (Deva = Demokraattinen vaihtoehto) tosin sanoivat, että olen ”ylioppilaskuntaan liian mustapaitainen mies”.

Akateeminen Sosialistiseura on ilmeisesti vielä olemassa, mutta Devasta ei ole kuultu.

Minä käytän edelleen mustien paitojen lisäksi myös vaaleansinisiä.