Uutiset

Ortodoksisen sotilaskirkon vaiheet

Vuoden 2001 syksyllä kirjoitin sotaveteraanien Veljestuki-lehteen kolmisivuisen kirjoituksen Hämeenlinnan ortodoksisen sotilaskirkon vaiheista. Käytettävissäni oli seitsemän painolähdettä.

Lisäksi Helsingin ortodoksisen hiippakunnan tutkija filosofian maisteri Timo Lehtosen tutkimus Hämeenlinnan varuskuntakirkosta oli tekeillä ja sain tietoa puhelimella.

Suomen kansan henkisesti rasittavimpiin ajanjaksoihin kuuluu 20 vuoden mittainen sortovuosien aika. Sen kokemukset elivät voimakkaina suomalaisten ajatuksissa. Sortaja oli kaatunut, mutta sen jättämät arvet eivät tahtoneet parantua. Luottamus itäiseen naapuriin oli vähissä.

Itsenäisyytemme aamunkoitteessa kansalaisten tunteet kävivät kuumina kaikkea sitä kohtaan, joka liittyi venäläisiin sortajiin. Suurimman tuomion saivat tsaari ja hänen käskyläisensä kenraalikuvernöörit. Pian venäläisten tunnukset Suomenmaassa poistettiin ja hävitettiin.

Hämeenlinnan sotilaskirkko joutui kansalaisten kritiikin kohteeksi. Kahden vuosikymmenen ajan tämä komea kirkkorakennus oli seissyt kullattuine kupoleineen venäläisyyden ja tsaarinvallan symbolina. Se ärsytti suurta osaa hämeenlinnalaisista. Mikään ei saanut muistuttaa venäläisistä.

Maan itsenäistyttyä sotilaskirkko siirtyi valtion omistukseen. Kirkollis- ja opetusministeriö luovutti syksyllä 1921 kirkon kaupungille ”kirjastona ja luentohuoneistona käytettäväksi”. Valtiovallan kanta näytti olevan selvä: Kirkkona ei rakennusta säilytetä.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston nimeämän toimikunnan esitys sotilaskirkon muuttamisesta kirjastoksi käsiteltiin valtuuston kokouksessa 19.4.1923. Muutaman puheenvuoron jälkeen valtuusto hyväksyi yksimielisesti toimikunnan esityksen. Kaikki valtuutetut, 22 porvaria ja 8 vasemmistolaista, olivat yhtä mieltä kirkon muuttamisesta kirjastoksi (Hämeen Kansa). Varat tulevaan remonttiin päätettiin ottaa kaupungin omistamista Verhon tilan metsistä Padasjoella.

Venäläiset sotilaat olivat lähteneet, heidän kirkkonsa kävi tarpeettomaksi. Jo vajaan kahden viikon kuluttua 2.5.1923 sankka yleisöjoukko seurasi kirkontornien kaatamista. On muistettava, että yksi varuskuntakirkko maassamme purettiin ja kaksi muuta tehtiin evankelisluterilaisiksi kirkoiksi.

Hämeenlinnan kreikkalaiskatolisen (nykyisin ortodoksinen) seurakunnan kirkko sijaitsi Palokunnankadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa rantatorin reunalla. Alun perin puusepänverstaaksi suunniteltu rakennus toimi 1867 alkaen kirkkona.

Sotilaskirkon valmistuttua 1900 ei kuulunut pitkääkään aikaa, kun synodi sulki rantatorin puukirkon. Papin ja kanttorin virat lopetettiin. Venäläisten pyrkimyksenä oli keskittää kaikki ortodoksiset jumalanpalvelukset uuteen kirkkoon, jossa kielenä oli venäjä.

Tämä oli kova pala monille kaupungin ortodokseille, joiden lapset olivat käyneet vuosikymmeniä suomenkielisiä kouluja. Ajan mittaan jouduttiin taipumaan ja käymään osittain vasten tahtoa sotilaskirkossa. Halu päästä takaisin oman seurakunnan kirkkoon oli voimakas.

Parin vuoden kuluttua 1902 kaupungin ortodoksit lähettivät arkkipiispa Nikolaille Pietarin synodiin anomuksen, jossa halusivat takaisin oman papin, kanttorin ja kirkon. ”Papin, joka hallitsi suomenkielen, sillä meillä on sellaisiakin seurakuntalaisia, jotka eivät venäjää ymmärrä.” Hyvin perusteltu anomus päättyy; ”Siksi me anomme, että tämä kirkko luovutettaisiin takaisin meidän käyttöömme.”

Anomuksen tekstistä voi päätellä, että seurakunnan kirkkorakennuksen ovia eivät sulkeneet ortodoksit, vaan Venäjän politisoitunut kirkko. Lupa oman vanhan puutalokirkon avaamisesta tuli korkealta taholta vasta kesällä 1904. Silloin saatiin myös pappi ja kanttori takaisin.

Tuttava ortodoksi totesi sotilaskirkosta muutama vuosi sitten: ”Pelkästään kolmikerroksisen kirkon lämmittäminen ja sähkön maksaminen veisi pieneltä seurakunnalta kaikki rahat.”

Rantatorin puukirkko joutui 1960-luvun alussa keskustan tehorakentamisen alta. Kaupunki oli valmis varaamaan tontin vanhan hautausmaan vierestä. Rauhallisella paikalla sijaitseva tiilikirkko vihittiin 1962.

Aimo Vihervuori

Hämeenlinna