Kolumnit Uutiset

Osa Suomesta on kehitysmaan asteella

Mitä yhteistä on Keskustan puheenjohtajalla Juha Sipilällä, vanhoillislestadiolaisilla ja lenkkipolkuhuutelijalla?

Ainakin se, että kaikilla on yhteneväisen oloinen mielipide siitä, saako nainen määrätä omasta kehostaan.

Mielipide tuntuu kallistuvan siihen suuntaan, ettei saisi.

Kauanko tätä keskustelua oikein pitää käydä – ja miksi kovaäänisimmät keskustelijat tuppaavat olemaan miehiä?

Lähtökohta on se, että jokainen elämä on lahja ja pyhä. Tämä on lähtökohta, elämä on lahja, ja se on pyhä. Päätöksenteon arvopohja on tämä.

Näin muotoili Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä vastauksen Suomen Kuvalehden toimittajan kysymykseen, onko naisella oikeus määrätä raskaudestaan eli päättää omasta kehostaan.

Sipilä venkoilee ympäripyöreän vastauksen, mutta silti viesti on selvä. Tämä merkittävän poliittisen vallan käyttäjä ei sano suoraan: ”on”.

Naisen elämä ei siis kuulu pyhän puolelle, vaan raskaus menee aina edelle, olipa se saanut alkunsa mistä hyvänsä?

Myöhemmin Sipilä tarkensi Twitterissä, ettei halua muuttaa aborttilakia.

Sehän tästä vielä puuttuisikin.

Vuokko Ilolan ja Aila Ruohon tuoreessa kirjassa Usko, toivo ja raskaus puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellon ei-niin-siunatuista aikaansaannoksista.

Suurperheiden vanhemmat väsyvät, kun lapsia tulee solkenaan. Äiti ei ehdi toipua raskaudesta, kun uusi jo alkaa. Rahat ovat tiukalla. Lapsille ei riitä syliä, ja väsymys muuttuu epätoivoksi ja jopa väkivallaksi.

Kirjassa haastatelluista monet kertovat toivoneensa keskenmenoa tai lapsen kuolemaa. Pelkkä ehkäisystä puhuminen on liikkeen sisällä tabu.

Tässäpä oikein elämän lahja.

Näinä liikakansoituksen aikoina liikkeen toiminta on vastuutonta. Ihmisiä suorastaan tehotuotetaan maailmaan, joka ei kestä enempää. ”Maailma” voidaan tässä käsittää sekä perheenä että maapallona.

Tässä asiassa osa Suomesta on silkkaa kehitysmaata. Nainen on vauvakone, jonka omalla elämällä on vain välillinen arvo.

Sitten huutelijoihin. He ovat huomattavasti pienempiä vallankäyttäjiä kuin edellämainitut, mutta vallankäytön yritystä on tässäkin.

Vieraille naisille huutelu ja tästä loukkaantumisen äimistely tuntuu yleistyneen. Taannoin ystävälleni alkoi lenkillä huudella mies, joka katsoi asiakseen kertoa, mitä kaikkea mielellään tekisi tämän rinnoille.

Kun aiheesta keskusteltiin sosiaalisessa mediassa, moni mies näki huutelun kuuluvan sananvapauden piiriin ja ihmetteli, miksei kohde ottanut sitä kohteliaisuutena.

Vaikkapa siksi, ettei se ollut kohteliaisuus. Se oli yksi esimerkki viime aikoina päätään nostaneesta asenteesta, jonka mukaan naisen keho on yleistä käyttökamaa.

Ei se ole.