Kolumnit Uutiset

Oskari I, Oskari II ja Oskari III olivat kavereitani

Suomalainen kinkkukulttuuri on murroksessa: Pienet kinkut kasvattavat suosiotaan ja samaan aikaan myös tuoresuolatut. Kansa ei jaksa sulatella enää kaupan pakastealtaasta ostettua isoa lihankimpaletta, vaan ilmeisesti hintaakin enemmän määräävät laatu ja luultavasti elämäntapa.

Sika on tavattoman sympaattinen eläin, mutta ei sille tulevanakaan jouluna mitään voi: lihan paikka on lautasella.

Kun halvat tanskalaiset kinkut aikoinaan tulivat, saattoi huonompiakin aikoja nähnyt väki hamstrata useita isoon kotipakastimeen. Sieltä riitti syötävää pitkälle kevääseen.

Viime kesänä ison kotimaisen ruokatalon pitkä sikarekka kaahasi Asikkalassa sorapintaisen Kirkkotien julmettua ylämäkeä niin kovaa kuin isosta dieselistä lähti. Henkilöautolla ei uskaltanut millään ajaa yhtä lujaa.

Toivoin, ettei kyydissä ollut pelokkaita pikkuporsaita matkalla uuteen kotiin eli jatkokasvatukseen.

Harvinaisen äkkiä tavoitin itsestäni hellämielisen eläintenystävän. Olin rekkakuskille raivoa täynnä. Kohdelkaa typerykset vaikka toisianne kaltoin, mutta näpit irti porsaista!

Toivottavasti auto oli tyhjä ja ehkä vasta matkalla hakemaan lastiaan, mutta enhän minä sitä tiedä. Jos halutaan välttää pahaa mieltä, voidaan tosiasiat aina muokata mielessä sellaisiksi kuin ne parhailta tuntuvat. Sama toimii myös toisin päin.

On jopa ennustettavissa, että julkisuuteen tulee taas ns. yllättäen ja uutisena ”jollakin eteläsuomalaisella” sikatilalla kuvattu kohuvideo.

Sitten taas kaikki sikatilat ovat jonkin aikaa pahuuden pesäpaikkoja. Toteutuu jälleen kerran yleistämisen karmea laki, jossa ei totuutta odotella, vaan lynkataan varmuuden vuoksi kaikki.

Eläinten inhimillistäminen on inhimillistä, mutta silti useimmiten lähinnä vain lapsellista yksisilmäisyyttä. Ei potseja saa rääkätä, ja ehdottomasti niillä pitää kasvaessaan olla myös tuiki tarpeellisia virikkeitä.

Sika on sikälikin ihmisen kaltainen, että se tykkää kavereista. Oikein isossa sikalassa kavereita on hurjan paljon.

Sika on tieteellisesti todistetulla tavalla laumaeläin, mutta silti muinaisella 1960-luvulla kukaan ei saanut päähänsä tehdä eläinsuojeluilmoitusta, vaikka meilläkin oli kotona kerrallaan vain yksi sika.

Ei sitä Oskaria tullut koskaan erikoisen ikävä, sehän oli sittenkin vain sika eli syötävää. Mustatakkinen teurastaja tuli aina samaan aikaan syystalvella pakkasten tultua, otti Parabelluminsa ja ampui kiltille Oskulle kuulan kalloon. Seuraavana vuonna tuli aina uusi Oskari, kunnes eräänä päivänä kinkku ostettiinkin kaupasta.

Sian kohtalo on kuolema, valitettavasti, mutta samalla hyvin luonnollisesti. Pian ahmittavista sioista suurin osa on kuollut armeliaalla tavalla: hiilidioksiditainnutuksen jälkeen. Pääsevätpä possut sikojen taivaaseen tapaamaan kavereitaan.