Uutiset

Pääsiäisessä sekoittuvat surutta erilaiset perinteet

Pääsiäinen on siitä vekkuli juhlapyhä, että sen vietossa erilaiset perinteet ja uskomukset sekoittuvat iloisesti.
Pyhän nimikin on keksimällä keksitty: Papistoa nimittäin aikoinaan kauhistutti, mitä tapahtuisi, jos pyhää nimitettäisiin heprealaisittain pesahiksi, ranskalaisittain paquesiksi, ruotsalaisittain påskiksi tai – herra paratkoon – aramealaisittain pashaksi – kansahan vääntäisi sen tuota pikaa ”paskaksi”. Ei todellakaan käy!

Suomalaisen kirjallisuuden seura kertoo internet-sivuillaan, että papisto kehitti jo ennen Mikael Agricolaa suomen kieleen uudissanan pääsiäinen. Se viittaa kätevästi pitkästä paastosta pääsemiseen.

Nimeä pönkitettiin muilla pääsemisillä: voidaan toki juhlia myös sitä, että on vapauduttu Egyptin orjuudesta, Punaisestamerestä tai pitkästä talvesta.

”Kristikunta pääsi myös synneistä Kristuksen kuoleman ja haudasta pääsyn myötä”, SKS muistuttaa.

Suomessa pääsiäinen on synkäniloinen keitos kristillisiä ja kansanperinteeseen kuuluvia tapoja.

Ensin on pitkäperjantai – mutta ennen pääsiäissunnuntaita koittaakin pimeä aika, jolloin noidat liihottelevat vapautuneesti navettojen nurkilla taikojaan tekemässä. Tai viilettävät käkättäen Kyöpelinvuorelle.

– Pohjanmaalla poltetaan edelleen pääsiäistulia, joilla aikoinaan torjuttiin pahoja voimia, huomauttaa helsinkiläinen perinteentutkija ja kirjailija Marjut Hjelt.

Nykyään noidatkin on pitkälti kesytetty.

– Monista vanhoista maagisista asioista on tullut lasten perinnettä. Noidat on liitetty virpomiseen, joka puolestaan on menestystä toivottava siunausperinne, Hjelt hymyilee.

Mutta ehkä pääsiäinen tai påsk tai trullien villit päivät sittenkin tuo kihinää ja kuohuntaa Kyöpelinvuorelle? Kanta-Hämeessä asuvien ei tarvitse etsiä vuorta kaukaa, sillä niitä on peräti kaksi. Ne sijaitsevat Hattulassa ja Hauholla.

Hämeen Sanomat teki Marjut Hjeltin kanssa retken kantahämäläiselle noitavuorelle.

Kyöpelissä ollaan, kuuleeko noita?
Yöllä on rätkinyt räntää, ja nyt koko metsä soi. Vesipisaroita putoilee puista niin, että kaikkialla ropisee ja solisee. Muita ääniä ei kuulu.

Helsinkiläinen perinteentutkija ja kirjailija Marjut Hjelt katsoo sumuisen metsän sisällä kohoavaa rinnettä.

– Maantieteellisesti tämä ehkä luettaisiin mäeksi, hän toteaa.

Mutta vuori se on. Kyöpelinvuori Hattulassa Ilamon asutusalueen pohjoispuolella, Kyöpelintien päässä.

– Se ei sitten ole kovin korkea vuori, varoittivat hattulalaiset itsekin etukäteen, ennen tätä tutkimusretkeä. Jottei sitten petytä.

Mutta vaikka rinne on matalahko, metsä on sankkaa ja arvoituksellista. Korkeita, tummia kuusia ja mäntyjä. Niiden välistä näkyy ensisilmäyksellä lisää puita ja lunta. Vettä. Hirven jäljet.

Onneksi mukana on Marjut Hjelt.

Haltiaväestä kirjoja kirjoittanut ja kansanperinteen olentoja tutkinut Hjelt kenties näkee jotain enemmän.

Mikä on todennäköisyys, että tämä hattulalainen harjanne tässä on kansanperinteen Kyöpelinvuori? Se, jossa noidat ovat riekkuneet tai jonne vanhatpiiat ovat sormet verillä kiivenneet?

Totta puhuen pienehkö, sillä samannimisiä vuoria on runsaasti erityisesti Hämeessä, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Etelä-Savossa.

Väitetään, että noitauskomukset liittyvät Suomessa ennen kaikkea Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevaan Isonkyrön Kuivilanvuoreen, mutta miksi sitä totena ottamaan – nimikin on väärä. Ehtoja Kyöpelinvuoria löytyy Hämeenlinnan kyljestäkin kaksi.

Toinen on tämä Hattulan hiljainen metsä, ja se toinen on Hauholla. Hauhon Kyöpeli on se samainen vuori, josta Destia meni taannoin luvatta louhimaan tuhatkunta kuormaa soraa. Ehkä entinen Tieliikelaitos arveli, että jos noitavuoren lakea ei saa haltuun, murennetaan perusta.

Marjut Hjelt ei näe hattulalaisvuoressa noitamaisuutta ainakaan pääsiäiseen liittyvässä mielessä. Tämän vuodenajan noidat kun on kansanperinteessä liitetty ennen kaikkea pahuuteen ja ilkitöihin.

– En minä tätä paheiden paikkana voi nähdä. Tämä on kiltti metsä, hän sanoo.

Kyöpelinvuoreen liittyy kahdenlaisia uskomuksia, jotka osittain kietoutuvat yhteen.

Ensinnäkin Kyöpelinvuorella on ajateltu pidetyn noitasapatteja, joihin noidat lentävät luudillaan paholaista palvomaan. Kyöpelinvuoresta puhutaan noitavuorena jopa Aku Ankassa.

Suomalainen kansanperinne puolestaan on nähnyt Kyöpelinvuoren loppusijoituspaikkana yli 25-vuotiaille, kunniallisen varovaisesti eläneille naisille, joiden paras naimaikä on takanapäin. Ei-neitsyet eivät toki ole päässeet tälle eristysvuorelle.

Laulun mukaan Kyöpeli sijaitsee samalla suunnalla kuin raatikko, johon vanhatpiiat on myös toivotettu pois nuorten miesten silmiä pilaamasta.

– Maatalousyhteiskunta oli taikauskoinen. Naisia pidettiin vaarallisina, vaikka miehetkin harrastivat esimerkiksi navettataikoja, Hjelt pohtii.

Erityisesti naisten syyttäminen noidiksi kertoo paljon etenkin yksinäisen naisen asemasta.

– Vanhoja naimattomia naisia pidettiin ikäloppuina ja jollain lailla viallisina, koska kukaan ei ollut huolinut heitä. Ajateltiin, että heillä saattoi olla yhteys pahaan, Hjelt sanoo.

Hyvistä noidista ei puhuttu, vaikka parantajia ja tietäjiä tunnettiin ja arvostettiin.

Agraari-Suomessa perinteet sekoittuivat. Pitkäperjantain ja pääsiäissunnuntain väliin jäi pimeyden aika, jolloin umpipahat noidat ja trullit lentelivät nauraa käkättäen ja kirosivat karjaa.

– Pohjanmaalla poltetaan edelleen pääsiäisvalkeita, joiden tarkoitus on karkottaa pahoja voimia.

Nykyisin noidat ja trullit – peikot? – liikkuvat useimmiten keskellä kirkasta palmusunnuntaita.

– Monista vanhoista maagisista asioista on tullut lasten perinnettä. Noidat on liitetty virpomiseen, joka puolestaan on menestystä toivottava siunausperinne, Hjelt hymyilee.

Mutta mikä ihmeen kyöpeli? Marjut Hjeltin mukaan vinkurainen sana juontaa luultavasti ruotsin kielen sanasta spöke eli kummitus. Spöökelistä on tullut kööpeli ja lopulta kyöpeli.
Aavevuori tämä Kyöpeli siis, pohjimmiltaan.

Hattulan paikannimiä -kirja kertoo, että Kyöpelinvuoren nimen ensimmäinen osa tarkoittaa metsänhaltiaa, peikkoa, aavetta ja pahaa henkeä.

”Sanan perusosan mukaan henki tai henget ovat asuneet, näyttäytyneet tai toimineet vuorella”, kirja analysoi.

– Ehkä ihmiset ovat ajatelleet vainajien henkiä, joiden on toivottu tulevan tervehtimään hyvinä olentoina, kuten lintuina, eikä pelottavina aaveina, Hjelt pohtii.

Kenties tämä onkin rauhallinen henkivuori? Tämä tulkinta miellyttää Hjeltiä.

Menneinä aikoina näkymättömällä väellä on ollut huomattavasti nykyistä enemmän painoarvoa. Muun muassa siksi, että maailma oli kirjaimellisesti pimeämpi ilman katuvaloja ja sähköä.

Perinteentutkija Hljeltiä kiinnostavat erityisesti haltiat ja luonnonhenget ja ”kaikenlaiset otukset”. Hän sekä kirjoittaa että luennoi aiheesta.

Tällä hetkellä ihmisten kiinnostus kansanperinteeseen ja henkiin on taas kasvamassa. Hjelt arvelee kiinnostuksen johtuvan muun muassa siitä, että talouskasvua, teollistumista ja kuluttamisen ihannointia on nyt nähty kauan.

– Ihmiset haluavat tutkia, mitä ennen on ollut ja mistä on tultu. Pitipä luonnonhenkiä satuolentoina tai uskoipa niiden olemassaoloon, ne rikastuttavat elämää. Ihmiset kaipaavat sellaista, Hjelt sanoo.

– Minulta on usein kysytty, uskonko henkiin ja keijuihin. Olen vastannut, että uskon, koska haluan uskoa. Haluan, että elämässäni on sellainen rikastuttava puoli.

Suojellussa metsässä sijaitsevan Hattulan Kyöpelinvuoren hän voisi hyvinkin sijoittaa osaksi metsänväkiperinnettä.

– Täällä voisi hyvin olla kujeilevaa ja leikkimielistä väkeä. Päähän saattaa hyvin lentää haltialapsen heittämä käpy, Hjelt hymyilee.

Hattulan Kyöpelinvuori on nimetty kauan sitten.

Hattulan paikannimiä -kirja arvelee vuoren lukkoineen ja koluineen olleen sopiva kohde pakanuuden aikana alkaneille uskomuksille.

”Kyöpelinvuori on siis alkuperäinen nimitys. Linnavuori-nimitystä lienee käytetty entisinä sota-aikoina, jolloin se on voinut toimia pakolinnana”, kirja valottaa.

Sen mukaan Kyöpelinvuori voitanee rinnastaa Pirunvuoreen, -kallioon tai -linnaan, koska nimiin on liittynyt samantapaisia uskomuksia.

Hattulassa paikkoja on nimetty yliluonnollisille voimille ahkerasti, sillä samassa pitäjässä sijaitsee sattumoisin myös Pirunvuori. Se on Tyrvännön Monaalanvuoren vanha nimi.

Mutta sinne ei tällä kertaa lähdetä, koska tämä Kyöpelikin tuottaa hieman ongelmia.

Vuoren kyllä näkee, ja sitä melkein yltää koskettamaan, mutta kiipeäminen taitaa jäädä haaveeksi.

Vuori nimittäin panee hanttiin.

Metsätien ja harjanteen välissä lepää viattomannäköinen lumikuorrutus. Kun sen päälle astuu, jalka uppoaa reittä myöten hankeen.

– Pitäisi lukea oikeat loitsut, Hjelt nauraa.

– Metsä ei nyt halua näyttää sopivaa paikkaa sinne pääsemiseksi.

Muutamakin matala notkelma näyttää helpolta ja ystävälliseltä ylityspaikalta, mutta ei. Lumi melkein nielaisee saappaan. Metsänhenki koettaa napata kumiset lunnaat.

Marjut Hjelt näkee tässä metsässä, sen kiusoittelusta huolimatta, kuitenkin ennen kaikkea hyviä puidenhaltioita. Sulavesi solisee, ja monien puiden oksista roikkuu naavaa.

– Tapion eli metsän kuninkaan partaa, Hjelt myhäilee.
Koska Kyöpelinvuori on myös Linnavuori, täällä voisi tutkijan mukaan elellä myös maahisia ja muita maan otuksia.

– Vuorissa kerrotaan asuneen myös hiisiä ja peikkoja. (HäSa)