Uutiset

Paha kiehtoo aina

Lietolainen pastori Merja Hermonen jos kuka tietää, millainen langanpätkien kerä on ilmiö nimeltä satanismi. Eilen lauantaina Helsingin yliopistossa aiheesta väitellyt Hermonen on tutkinut satanismia ja saatananpalvontaa yli kymmenen vuotta.

Ensimmäiset koehaastattelut hän teki jo vuosina 1994-1995. Pääosa aineistosta kuitenkin kertyi 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa, kun räyhäkkäin saatananpalvontakohu vielä riehui mediassa.

Merja Hermonen tutki satanismia kymmenen vuotta.

Aineistosta kertyi kirja nimeltä Pimeä hehku. Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Aihe on niin laaja, että se hädin tuskin mahtuu kansien väliin.
Saati yhteen sanaan.

– Nuorille itselleenkään ei aina ollut selvää, mitä satanismi on.

Tutkimuksessaan Hermonen muun muassa erittelee satanismin suuntauksia. Yhteisiäkin piirteitä niillä on. Ne kiteytyvät sanaan nuorisokulttuuri.

– Satanismia sävyttävät etsiminen, hakeminen ja kokeileminen. Suomessa yleisterminä käytetään yleensä harhaanjohtavasti saatananpalvontaa, vaikka saatananpalvonta ja satanismi ovat eri asioita.

Satanistien saatana on symboli
Karkeasti voidaan sanoa, että saatananpalvonta keskittyy kristillisyyden vastustamiseen. Palvottu Saatana on Jumalan elävä vastakohta. Satanismin saatana sen sijaan ei niinkään ole persoona, vaan symboli, joka edustaa rajojen ylittämistä, voimaa, rohkeutta, tietoa ja vastavoimaa pysähtyneisyydelle.

– Satanisteille kysymys pahuudesta ei ole keskeisin. Saatananpalvojat taas mieltävät itsensä pahoiksi ja ilmentävät tätä esimerkiksi rikoksilla. Saatananpalvonnassa iso merkitys on ryhmädynamiikalla. Satanismissa yksilöt pohtivat ylipäätään toiseutta ja erityisyyttä, Hermonen jaottelee.

Tutkimusta tehdessään hän haastatteli nuoria eri puolilla Suomea ja kokosi ja arvioi aihepiiriin liittyviä poliisiraportteja. Vastaan tuli rankkaa kertomaa esimerkiksi sellaisilta nuorilta, jotka ovat pyristelleet irti saatananpalvonnasta.

Juuri saatananpalvonta oli alkusysäys Hermosen väitöskirjalle. Hän törmäsi ilmiöön itse vuonna 1993 rippikoulupappina toimiessaan. Riparilla oli aggressiivisesti käyttäytyviä nuoria, joista yksi oli tehnyt saatananpalvontaan liittyviä verivaloja.

Läpileikkaus yhteiskunnasta
Sittemmin Hermosen tutkimukseen uivat mukaan niin metallimusiikin ”satanistinen siipi” kuin satanismin muutkin suuntaukset. Ajattelumalleja on laidasta laitaan. Kuten nuoriakin.

– Satanismi on läpileikkaus erilaisista sosiaalisista taustoista, koko yhteiskunnasta. Ilmiön moni-ilmeisyys jopa yllätti.

Niin marginaalinen ilmiö kuin saatanallinen synkistely onkin, se oli etenkin 1990-luvulla hyvin näkyvä. Silloin paitsi podettiin yleistä järkytystä nuorten saatananpalvojien hautakivienkaatelusta, myös soitettiin erittäin synkkäteemaista metallimusiikkia.

Hermosta kiinnosti erityisesti se, mitä satanismi ja saatananpalvonta merkitsivät nuorille itselleen.

Vanha, vahva piruperinne
Satanismi ei ole Suomessa millään muotoa uusi asia. Hermonen muistuttaa, että suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu hyvin vahva piruperinne.

Vaikka saatana-teema oli nuorisokulttuurissa erityisesti 1990-luvun trendi, myös edellinen sukupolvi tutki mustaa raamattua, jota on kutsuttu Mooseksen 6:nneksi ja 7:nneksi kirjaksi. Myös yhdysvaltalaisen satanistikirkon perustajan Anton LaVeyn mustaa raamattua on luettu Suomessa.

Pitääkö elämässä ylipäätään pelätä jotain? kysyy tutkija Merja Hermonen.

LaVeyn tekstit korostavat yksilöä kaiken keskuksena, tärkeimpänä. Ne myös kritisoivat kristillistä minkä tahansa teon antamista anteeksi.

– Satanismin perusajatukset moraalin yksilökeskeisyydestä, oikeudesta olla sellainen kuin haluaa olla – myös seksuaalisesti – nostavat nuoren ryhtiä.

Kaikki eivät ole LaVeyn perillisiä. Hermonen erottaa tutkimuksessaan kaikkiaan viisi yleissuuntausta: rationalistiset satanistit, saatananpalvojat, metallisatanistit, alakulttuurin sisällä siirtyilevät aatteelliset liikkujat ja alakulttuurista irtautujat.

Mukaan mahtuu niin erilaisia magiakäsityksiä kuin fasismia lähestyviä ajatussuuntiakin.

– Saatananpalvonta kuuluu voima ja valta -kulttuuriin, kuten skinit. Jotkin satanismin muodot taas lähestyvät länsimaista okkultismin ja salaseurojen perinnettä.

Lutherkin otti aikalisän
Kuten muuhunkin nuorisokulttuuriin, satanismiin liittyy kapinaa. Hermosen mukaan satanistinuoria tulee esimerkiksi sellaisista kodeista, joissa arki on voimakkaasti kristillisyyden sävyttämää.

Satanistinuoret ovat myös käyneet provosoimassa herätyksellisten piirien tilaisuuksia.

– Osa näistä provokaatioista voi myös olla etsimistä tyyliin ”pelastakaa nyt tästä tai reagoikaa edes jotenkin”, Hermonen miettii.

Ja kuten nuorisokulttuuri yleensä, satanismikin on eräänlainen tie aikuisuuteen. Syvälliset pohdinnat olemisesta ja arvoista voivat kirkastua nuorelle esimerkiksi kaverien kautta. ”Tää vois olla mua”. Satanismi on vaihtoehto usein ahtaaksi mielletylle ”tavalliselle” aikuisuudelle, joka näköpiirissä siintää.

– Lutherkin otti aikanaan aikalisän ja vetäytyi luostariin. Sitä ei nykyään noin vain voi tehdä. Satanismia voi verrata myös etnisten kulttuurien siirtymäriitteihin. Meillä on riparit ja prometheus-leirit, mutta ne ovat lyhyitä, kun taas metallibändi on oma tila, veljeyden tila.

Kun miehet olivat miehiä
Nuorisokulttuuri on vaikuttavimmillaan voimakkaiden tunteiden kenttä. Hermonen kertoo esimerkiksi entisten saatananpalvojien huokaisseen, etteivät he varmaan enää koskaan tunne yhtä vahvasti kuin palvoja-aikoinaan.

– Ihminen kaipaa myöhemminkin yhtä suuria tunteita kuin uhma- ja murrosiässä. Vereslihalla olemista, rakastumisen tunnetta. Aitouden kokemusta.

Nykyinen elämyshakuisuus on omiaan ruokkimaan tällaisia toiveita. Nykyään ihannoidaan myös myyttisiä historioita, kuten pakanuuden aikaa, jolloin ”miehet olivat miehiä ja rauta rautaa”.

Yksi syy etsiä malleja tylsän aikuisuuden sivupoluilta on se, etteivät nuoret enää näe vanhempiensa työtä. Käsitystä maailmasta muokkaa media: televisio, elokuvat, internetin vertaisverkosto ja historiallinen fiktio.

– Ne tarjoavat paljon rakennusmateriaalia, kun oman itsen rinnalle synnytetään mielikuvaidentiteettejä. Niitä käytetään apuna, kun pohditaan, keitä oikein ollaan.

Sama perusta kuin tieteellä
Hermonen tietää, että pelkkä sana ”satanismi” saa monet näkemään sarvia ja hehkuvia silmiä ja ottamaan askeleen taaksepäin. Pitääkö satanismia pelätä?

– Pitääkö elämässä ylipäätään jotain pelätä? Hermonen heittää.

– Mitään ilmiötä ei ole järkevää lähestyä peläten. Terve huolestuminen, kun lähimmäinen oireilee, on eri asia.
Hermonen muistuttaa, että monet satanismiin liittyvät ongelmat kumpuavat nimenomaan pelosta. Sieltä ammentaa myös saatananpalvonnan ajatus pahuuden voimasta. Kyse on erityisesti pelon peittämisestä.

Satanismilla on niin paha kaiku, että harva kenties arvaa ilmiössä olevan paljon – hyvyyden kaipuuta. Hyvääkin.

– Satanismia pohtiva nuori rakentaa aktiivisesti omaa identiteettiään. Esimerkiksi rationalistinen satanismi uskaltaa kyseenalaistaa asioita ja etsiä uutta. Kaikki tiede perustuu samaan. Jos sitä nimitetään satanismiksi, niin siitä sitten vain, Hermonen hymyilee.

– Monet vanhemmat toivovat lastensa olevan erityisesti luovia, aktiivisia ja itsenäisiä. Rationalistiset satanistit ovat sellaisia. Miksei se kelpaakaan?

Jokainen tahtoo olla profeetta
Hermosen mukaan kristillisyyteen liitetty kapea katsantokulma esimerkiksi historiaan ansaitseekin tulla ravistelluksi. Ulkomailla satanismi ravistelee sellaisiakin valtauskontoon liitettyjä luutumia, jotka eivät Suomessa päde.
Suomalainen näkemys kristillisyydestä ei esimerkiksi kyseenalaista yksilön arvoa.

Vaikka julkinen puhe ei nykyään juuri kohkaa satanismista, ilmiö ei ole kadonnut. Tutkija ei usko saatana-teeman palaavan 1990-luvun trendin kaltaisena, mutta sinänsä synkkäsävyiset pohdinnat ovat ajattomia.

– Satanismi on kulttuurinen ilmiö. Harjoittajat poimivat tapansa edeltäjiltään. Edellisestä isosta trendistä on sata vuotta aikaa. Silloin pahan tematiikkaa käytettiin paljon etenkin kirjallisuudessa, Hermonen muistuttaa.

Varsinaiseksi uskonnoksi satanismi tuskin ponnistaa. Se on liian sirpaleista ja säännötöntä.

– Dogmaattisuus ei istu siihen. Satanistiset organisaatiot jakautuvat koko ajan. Jokainen haluaa olla oma profeettansa. Yksi nuori mies esimerkiksi halusi perustaa uuspakanuuden yhteyteen perkelismi-nimisen uskonnon, tutkija hymyilee. (HäSa)

Päivän lehti

28.3.2020