fbpx
Uutiset

Pahaa on kaikkialla, mutta kaikki ei ole pahuutta

-Kaikki elämän varjopuolen asiat ja vastoinkäymiset eivät ole pahoja, muistutti Helsingin yliopiston professori Johanna Hurtig luennoidessaan pahuudesta Hämeenlinnassa maanantaina.
Hän tarkasteli pahaa lapsen ja nuoren elämän varjostajana valtakunnallisessa perheitä auttavien viranomaisten tapaamisessa.

Johanna Hurtig määrittelee pahan joksikin, joka vahingoittaa lapsen mahdollisuuksia turvallisuuteen, hyvään elämään ja kasvuun. Määritelmä sisältää myös moraalisen vastuun sekä ajatuksen oikeasta ja väärästä.

Sosiaalietiikan dosentti Martti Lindqvistiä lainaten hän sanoi vaarallisimmaksi pahaksi sitä pahaa, joka sokeasti kuvittelee itsensä hyväksi.

Laveasti käsiteltynä pahaa esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa, myös viranomaisten taitamattomassa tai byrokraattisessa toiminnassa ja asiakkaiden kohtaamisessa. Yksilöissä pahuus on sisäänrakennettua aivan kuin hyvyyskin.

– Sosiaalityössä on ammattitautina, että paha alkaa mennä suhteelliseksi, kun työntekijät ovat nähneet niin paljon pahaa. Ajatellaan, että eihän tuo nyt niin vakavaa ole, pahempaakin on nähty. Kuitenkin lapselle pahan kokemus on yksilöllistä ja henkilökohtaista.

Johanna Hurtig myös sanoi, ettei lapsen esimerkiksi perheessään kokema paha kompensoidu, vaikka lapsi kokisi elämässään myös paljon hyvää.

Perhesurmien lapsiuhrit unohdetaan

Professori Johanna Hurtig pohti myös perheväkivallan uutisointia. Hänen mukaansa media alkaa traagisia perhesurmia käsitellessään etsiä syitä tapahtumille ja seuraa tutkintaa sekä oikeudenkäyntiä. Sen sijaan yhteiskunnan rakenteista, asenteista ja lapsikuvasta ei puhuta.

– Media puhuu perheistä ja vanhempien ongelmista, mutta ei tapetuista lapsista uhreina. Ei ole havahduttu huomaamaan lasten puolustuskyvyttömyyttä. Tragediat eivät myöskään käynnistä keskustelua lapsen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa.

Viranomaisten hän sanoi usein käyttävän lastensuojelun tarpeen arviointiin liian pitkän ajan. Tilanne jätetään leijumaan.

– Lasta autettaessa ryhdytäänkin auttamaan vanhempia, ja lapsi joutuu odottamaan vanhempien auttamisesta itselleen suodattuvaa hyötyä. Lapsen avuntarve on nähtävä akuuttina ja myös lasta on kuunneltava. Lapsella on oikeus henkilökohtaiseen apuun ja oikeus itse kertoa kokemastaan. Lapselta suoraan kysyminen koetaan vaikeaksi, ja siksi kysellään vanhemmilta tai päiväkodista tai koulusta.

Professori Johanna Hurtigin pelkona on, että lapsia auttavien viranomaisten työstä tulee helposti moraalisesti neutraalia, jossa pahasta vaietaan. (HäSa)

Menot