Uutiset

Päivähoidosta syntyy suuri sota

Keskustelun päivähoidosta avasi – tällä kertaa – valtiosihteeri Raimo Sailas (sd.) kummastelemalla, miksi vauvaa kotona hoitava vanhempi voi viedä perheen muut lapset päivähoitoon. Sailaksen tulilinjalla ei suinkaan ollut päivähoito vaan huoli valtion tulojen ja menojen tasapainosta. Tästä tosiasiasta huolimatta Sailas tavan mukaan kirottiin suomalaisten perheiden ja ennen muuta lasten suurimmaksi viholliseksi. Valitettavan harvat haluavat muistaa, että hyvinvointivaltion kaatumisesta aiheutuva maksu lankeaa juuri nykyisten lasten maksettavaksi.

Raimo Sailas ei ole asialla yksin, sillä pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) hallitus harkitsee ilmeisen vakavalla mielellä vuoden 1996 päivähoitolain rukkaamista. Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä (kesk.) toteaa, etteivät lakia säätäneet tienneet, kuinka subjektiivista päivähoito-oikeutta lopulta käytetään. Hyssälä arvelee Keskisuomalaisessa lain ehkä olevan vanhanaikainen ja siksi uudistamisen tarpeessa. Virallisesti ministerin kanta päivähoito-oikeuteen on auki. Ääneen hän pohtii, riittäisikö lapselle puolipäivähoitopaikka, jos toinen vanhemmista on kotona.

Vanhasen hallitus on nostamassa esityslistalle kovaa, tunteita herättävää asiaa. Saattaa hyvinkin olla, että pelkästään sosiaalidemokraattiset kansanedustajat ryhmittyvät tukemaan vuoden 1996 lakia niin yksimielisesti, että keskustelu subjektiivisen päivähoito-oikeuteen kajoamisesta päättyy siihen. Pääministeri Vanhanen viheltänee tyylilleen uskollisena pilliin ennen kuin kiista kärjistyy riidaksi.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus jakaa tunteita, vaikka asia on lopulta kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Vaikka kotona olisi päivät pitkät sekä isä että äiti, perheen olot saattavat olla esimerkiksi valitettavan yleisten päihdeongelmien takia niin huonossa mallissa, että hoitopaikka on lapsille edes jonkinlainen pelastusrengas turvalliseen elämään. Kyllä yhteiskunnan pitää pystyä tarjoamaan lapselle turvaa silloin, kun tämä sitä kipeästi tarvitsee.

Ministeri Hyssälä on vallan oikeilla jäljillä vihjaistessaan, ettei aikanaan tiedetty, miten päivähoitolaki toimii. Turha tätä tosiasiaa on kierrellä: osa vanhemmista ei yksinkertaisesti viitsi – vaikkapa mukavuudenhalusta – hoitaa lapsiaan kotona, koska yhteiskunta on suostunut tehtävän vuoden 1996 lailla ottamaan vastaan. Kokonaan toinen asia on sitten se, onko isiä ja äitejä osoitettava sormella, kun subjektiivinen päivähoito-oikeus on eduskunnan ”keksintö”. Kuka ei tartu kultalautasella tarjottuun mahdollisuuteen?

Nykyistä päivähoitolakia ovat puolustaneet myös päivähoidon ammattilaiset, jotka vakuuttavat yhdestä suusta puolustavansa lapsen parasta. Asialla on kuitenkin myös raadollinen työmarkkinapoliittinen ulottuvuus. Mitä enemmän lapsia on hoidossa, sitä enemmän lasten hoitajille on tarjolla työtä, vaikka tästä puolesta päivähoidon ammattilaiset haluavat tietysti vaieta.

Päivän lehti

3.6.2020