Uutiset

Papinniityn pihakettu

Elettiin juhannuksen aikaa kesällä 2004. Istuimme vaimoni kanssa aamuteellä. Yhtäkkiä kettu juoksi yli pihanurmen. Tai paremminkin se oli kollikissan kokoinen ketunalku, vielä pennun rääpäle. Se oli varmaankin Aulangonjärven kettupariskunnan pahnanpohjimmainen, joka oli vastikään tullut vieroitetuksi vanhempiensa leivistä ja kotiluolan turvallisesta hämystä.

Sittemmin kettu oli jokapäiväinen vieraamme. Lähes kellon tarkkuudella se jolkotteli pihamaamme yli kohti Sairionmäkeä.

Kesän mittaan Repolaisesta kasvoi Papinniityn peräkulmien julkkis. Se tunnettiin joka talossa ja töllissä. Sovittiin, että sitä ei ruokita. Mitä nyt jotkut mammat vähän hemmottelivat sisäfileellä ja koiranmuonalla. Oululaisille vieraille se esiteltiin kulmakunnan aboriginaalina. Hienostuneen käytöksen omaava pilkesilmä kylpi kaikkien (?) ylenpalttisessa suosiossa.

Elokuun alussa reipas ja elinvoimainen Repolainen kertoi tehneensä palvelusopimuksen Kiertokapulan kanssa. Mainitsi sivumennen, että vastuualueeksi oli sovittu koko Papinniityn peräkulma ja Sairionmäen itäiset osat. Repo oli lupautunut ruokapalkalla hoitelemaan huolimattomien kaupunkilaisten roskiksien lähiympäristöjen jätehuollon ja siinä sivussa vielä pitämään kurissa pihamailla riehuvat pelto- ja metsämyyrien parastaikaa kasvavat armeijat.

Syyskuulle tultaessa kettu oli saanut jo kasvatettua itselleen ketunhännän, oikein komean punaruskean puuhkan.

Minäkin ajattelin tehdä diilin Repolaisen kanssa. Josko se suostuisi tulevana talvena hätistelemään puolentusinaa rusakonrönttiä puutarhastamme naapureiden riesaksi. Hankkeesta oli jo alustavasti sovittukin sisäpiirin hyvävelijärjestelmässä. Yya-sopimus oli siis sinettiä vaille valmis.

Eräänä syksyn aamuna menin allekirjoituksen toivossa portille Repolaista odottelemaan. Mutta kettua ei näkynyt, ei kuulunut. Se ei tullut seuraavana, eikä sitäkään seuraavana päivänä. Naapurit kyselivät: ”Onks kettua näkyny?” Kettu kuitenkin oli ja pysyi poissa.

Myöhemmin sain toisen ja kolmannen käden tietoina kuulla, että Repolaisen oli ”epäilty syyllistyneen” levittämään ovelasti vesikauhua, kapia, keripukkia, ruttoa, salmonellaa, malariaa ja koleraa laajalti itäisiin kaupungin osiin.

Loppupelissä kettu kuitenkin lienee sinetöinyt kohtalonsa olemalla vain: ”¿niin viekas ja pitkähäntäinen.” Lautamiehiä tässä kenttäoikeudessa tuskin on kuultu.

Suomen suurlähetystön pihalla keskellä Lontoota on iät ja ajat asustanut kettuperhe, yksi suurkaupungin sadoista. Suurlähettiläs Pertti Salolainen kuvasi ikkunastaan kettuperheen elämää vuosikausien ajan ja työsti kuva-aineistosta ansiokkaan näyttelyn. Minulle täysin käsittämättömästä syystä näyttelyn kohteina olleet ketut mahtuvat yhä asumaan Lontoon ytimessä, vaikka siellä tiettävästi asuu joitakin ihmisiäkin.

Mutta siinä onkin vissi ero, asuuko kettuna asennevammaisessa Hämeenlinnassa, vaiko Lontoon sydämessä. Kenellähän lienee tämänkin pihaketun häntä kainalossaan?