Patukkaa

 

Kautta vatsamakkaroitteni, nyt se on alkanut! Se keski-ikäisen akankuvatuksen kuntoremontti, joka olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten. Mutta kun: on olemassa mutta kun, ja se on erinomainen syy minkä tahansa tekemiselle tai tekemättä jättämiselle. Kuuluu muuten samaan kastiin sitten kunin ja sitten jossin kanssa. 
 
Mutta kun on herkkusuuksi syntynyt ja herkuiksi lasketaan kaikenlainen ruoka, lukuun ottamatta parsakaalia. Ja sekin lasketaan herkuksi, kun se gratinoidaan kermalla ja vuohenjuustolla.
 
Joka tapauksessa SE on nyt alkanut. Pakkohan sen oli alkaa, kun siskoni oli todennut, että olen jo varsin hyvin muodostunutta äitiänikin lihavampi! Ja sitten vielä tämä hyvin muodostunut äitini taas tyypilliseen mä oon vaan rehellinen-tyyliinsä totesi minulle, että Sana, sun reidet on ihan valtavat!
 
Niin kuin valaalla. Eikä hän tietenkään tarkoittanut loukata, niin kuin ei silloinkaan, ollessani murrosiässä, kun hän totesi, että Voi Sana, sä olit lapsena niin nätti. Miten susta on tullut ton näkönen? Puhumattakaan siitä, että olen koko seitsenlapsisen perheen lyhyin, eli KÄÄPIÖ, kuten äitini asian ilmaisee.
 
Ihan niin kuin en näitä reisiä 42 vuotta mukanani kuljettaneena tietäisi niiden lihavoituneen, ihan itsekin. Puhumattakaan persuus-asiasta, unohtamatta alli-asiaa. Sitä tietää olevansa lihava, kun ainoat housut, jotka enää aikoihin ovat minulle mahtuneet, ovat sen yhden elämäntapaintiaanin aikanaan tänne unohtamat miesten pilkkihaalarit. Aina on kuin naparetkelle lähdössä, kun tuossa Rengon Salessa poikkeaa.
 
Nooh, jossakin sisälläni piileksii kuitenkin edelleen se nuoruusvuosien riisitikku, laiha-Sana, joka oli luokkakavereille tuttavallisesti lauta tai vielä tuttavallisemmin lainelauta, tyttönimeni kun sattui Laine olemaan. Ja nyt sitten löytyisi sitäkin puolta ihan rinnan mitalla.
 
Sieltä kun ne polvista kerää ja laittaa napakasti rullalle tissiliivien sisään, niin vot! Mutta kuka niitä nyt enää tässä vaiheessa haluaisi katsella. Tai vaikka haluaisi, niin en näytä.
 
Ensimmäinen askel laihuuden tiellä on nyt kuitenkin otettu. Helvetinkoneeni eli crosstrainer, joka jo pari vuotta on osoittanut minua olohuoneen nurkasta syyttävillä polkimillaan, on saanut jo tuntea painoni. Tänä aamuna söin elämäni ensimmäisen ateriakorvikePATUKAN, joka kyllä näytti herkullisen suklaiselta, mutta osoittautui kaikeksi muuksi.
 
Sitäpä sai jauhaa suussaan oikein toden teolla. Kai sitä sitten laihtuu niinkin, pureksimalla. Useampi kahvikupponen siinä kuitenkin sen kanssa meni, ennen kuin viimeinen pala oli nielaistu! Yllättävää kyllä, patukka piti nälän loitolla koko aamupäivän ajan.
 
Äsken kiskaisin ateriakorvike-kanakeiton! Kokonaiset kahdeksan lusikallista. Iltapäivällä on luvassa ateriakorvike-vaniljapirtelö ja illalla taas lisää PATUKKAA. Vielä kun ne keksisivät ateriakorvike-uunilohta ja ateriakorvike-smetanaa ja ateriakorvike-pekonia ja ateriakorvike-karjalanpaistia, niin mikäs olisi laihduttaessa!
 
Eihän tuo minun kaksoisleukani nyt koko maailmaa kaada. Peräpää sen sijaan on joskus kaatanut tulppaanimaljakon ja pienemmistä rakosista on hankala mahtua. Pulkka meni viime viikolla pirstaleiksi, kun Apparalla näytin lapsille mäenlaskun mallia. Kai se on kumivene hommattava siihenkin puuhaan, ettei lapsille tule jatkuvasti paha mieli. 
 
Niinpä, kaksikymmentäkaksi kiloa pois. En tiedä, kuinka kauan siihen menee, mutta kun se nyt näin julkisesti on luvattu, niin pakkohan sen on häipyä. Itserakkaana ihmisenä voisin tietysti ajatella, että en luovu grammastakaan näin loistavaa henkilöä, mutta muistetaan vanha viisaus. Ei se määrä, vaan se laatu. Pus!

Päivän lehti

4.12.2020

Fingerpori

comic