Uutiset

Paula Risikko on hallituksen kokenein ministeri

Kumisaappaat ovat vähän liian suuret pienen tytön jalkoihin, ja pienet perunanmukulat pääsevät vähän väliä luiskahtamaan mutaisina saappaan suista sisään. 

Paula Pelttari rämpii sinnikkäästi kuraista peltoa perunannostokoneelle, koska hänen työnsä on auttaa perunapellolla. Työ tehdään ”nyhtyristi”, kuten Ylihärmässä tavataan sanoa. Siis tarkasti ja tunnollisesti, kun on kerran työhön ryhdytty.

Lähes 50 vuotta myöhemmin tytöstä on tullut nainen, äiti, sairaanhoitaja, tohtori ja ammattipoliitikko. Sukunimi on vaihtunut Risikoksi, mutta asenne työhön on pysynyt.

– Kun minut valittiin ensimmäisen kerran kansanedustajaksi, sain ohjeen: ”Muista, mistä olet kotoisin.” Se ei tarkoita vain maakuntaa tai kotikuntaa, vaan myös sitä, ettei pidä unohtaa olevansa yhtä tavallinen kuin muutkin.

Saappaat ovat nyt entistä suuremmat, mutta Paula Risikko täyttää ne. Multakokkareille on toki yhä vähemmän tilaa.

– Yritän pitää maanantait sellaisina, että ehdin hoitaa oman maakunnan asioita. Syksyllä meni kyllä allakka monta kertaa uusiksi.

Risikko on ollut nyt puoli vuotta sisäministerinä. Tehtävä ei ole kevyt edes hallituskonkarille.

Voisi sanoa, että Paula Risikko on 2000-luvun suomalaisen politiikan peruskallio. Hän on ollut mukana viidessä hallituksessa eri ministerintehtävissä. Vanhasen toisessa ja Kiviniemen hallituksessa hän teki peruspalveluministerin työtä. Kataisen aikana nimike oli sosiaali- ja terveysministeri.

Stubbin hallituksessa Risikko oli liikenne- ja kuntaministeri, ja nykyisessä Sipilän hallituksessa hänelle lankesi sisäministerin pesti, kun Petteri Orpo nousi kesällä valtiovarainministeriksi.

Sisäministeriä on tarvittu kertomaan poliisivoimien riittävyydestä, maahanmuuttoasioista, terrorismin uhasta. Aiheet ovat kovia.

– Tätä voi verrata peruspalveluministerin pestiin. Silloin opin, ettei aina aamulla töihin tullessa tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. 

Noihin vuosiin mahtuivat Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset, suomalaisuhreja vaatinut Malagan liikenneonnettomuus, valelääkärikohu, insuliinisurmat ja narkolepsiatapaukset. Ministeriltä vaaditaan vastuuta, ja hänellä on oltava vastaus valmiina.

Vaikeina aikoina sitä odotetaan erityisen paljon.

– Ihmisten turvallisuudentunne on heikentynyt, vaikka Suomi on edelleen yksi maailman turvallisimmista maista.

Sisäministerikautensa aikana Risikko on ehtinyt lausua jo monessa haastattelussa, ettei Suomi ole enää sellainen lintukoto kuin vuosikymmen sitten. Hän toistaa fraasin nytkin ja selittää, että tiedon nopealla kulkemisella on oma vaikutuksensa.

– Esimerkiksi joulukuun alussa tapahtunut Imatran ampumistapaus heilautti sitä turvallisuudentunnetta. Tiesin heti, että nyt tulee koko Suomelle ja ennen kaikkea Imatralle haava, joka ei umpeudu koskaan.

Turvallisuudentunne on muutakin kuin luottamusta viranomaisiin. Sekin on tärkeää, mutta turvallisuus voi syntyä myös arjessa. Moni on kysyttäessä kertonut ministerille oman turvallisuudentunteensa syntyvän turvallisesta koulusta, sujuvasta liikenteestä tai vaikkapa kivuttomasta päivästä.

– Ihminen voi olla sairas, köyhä tai työtön, mutta silti kokea, että on turvallinen olo. Siihen vaikuttaa hyvin paljon se, onko yhtään läheistä ihmistä. Jos on puoliso, sukulainen tai ystävä, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä, se helpottaa. 

Hoitotyön ammattilaisen mieleen jäi sana kohtaantuminen. Terveydenhuollon ammattilaiset käyttivät sitä tarkoittamaan muutakin kuin pelkkää kohtaamista. 

– Se on vähän kuin empatiaa. On niin paljon ihmisiä, jotka kysyvät kyllä, mitä kuuluu, mutta heillä ei ole aikaa odottaa vastausta. Tänä vuonna jokainen meistä voisi miettiä, mitä voisi tehdä toisen ihmisen hyväksi.

Risikko ei halua saarnata. Elämä vain on opettanut, että milloin tahansa voi tulla aika, jolloin onkin heikko.

– Viime kesän ja syksyn aikana on tullut paljon ystävien ja läheisten sairastumisia. Silloin muistaa, että jokainen päivä on lahja. Se pitäisi osata käyttää hyvin, ei ainoastaan itsensä vaan myös muiden hyväksi.

Sata lasissa. Sillä tavalla Paula Risikko on aina tottunut menemään, eikä oikein muuten osaisikaan.

Ensi keväänä edessä ovat taas kuntavaalit, eivätkä ministerin tehtävät odota. Viikot kuluvat Helsingissä, töitä on usein aamuseitsemästä iltayhteentoista. Viikonloput on pyhitetty perheelle.

– Onhan se kuluttavaa ja kotiin on ikävä. Tuntuu, että aina on väärässä paikassa. Mutta olen aina ajatellut, että elämä kyllä kantaa, kun vain riittävästi yrittää. Ja minua on siunattu hyvällä miehellä ja ihanalla tyttärellä, joiden luokse on aina hyvä mennä.

Risikkoa pyydeltiin aikoinaan parikymmentä vuotta politiikkaan, mutta hän ei halunnut lähteä. Homma näytti erikoiselta suhmuroinnilta. Väitöskirjan tekemisen aikaan hän tajusi, että poliittista päätöksentekoa tarvitaan terveydenhuollon kehittämiseen. Vuonna 2003 hän meni läpi eduskuntavaaleissa ja sille tielleen jäi.

– Minulle on tarjottu hyviä tehtäviä, mistä saan olla kiitollinen. Mutta kyllä myös itseäni kättelen, että olen rohjennut ottaa ne vastaan. Jokainen joutuu joskus tekemään päätöksiä, joista ei nauti, mutta vauriot pitää minimoida. 

Kaikkia suomalaisia koskettava sote-uudistus saa Risikon innostumaan. Hän on iloinen erityisesti valinnanvapausmallista, joka hänen mukaansa turvaa lähipalvelut myös muualla kuin maakuntien keskuksissa.

– Palveluiden saatavuus on heikentynyt koko ajan 1990-luvun lopulta saakka. Tällä saadaan ongelmaa jonkin verran korjattua. Totuushan on, että samaan aikaan kun terveydenhuolto kehittyy, se myös käy yhä kalliimmaksi. Silti kaikille pitäisi taata hyvä hoito. Ei sotella ainakaan heti saavuteta säästöjä, mutta palvelut paranevat.

Avainasemassa on nyt Risikon mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö. Heillä on osaamista, mutta heitä pitää myös kuunnella. Jos henkilöstö uupuu, peli on menetetty.

– Nyt ei saisi näkyä epäröintiä, vaan pitäisi toimia niin, että kansalainen saa palvelut eikä hänen tarvitse miettiä maakuntahallinnon muuttumista.

Valokuvassa on pieni tyttö. Piposta pilkottaa pieni hapsu mustaa tukkaa. Se paljastaa liikkeen, joka hentoisessa kaksivuotiaassa on aina läsnä. 

Aino Risikko siinä astelee pikkuisissa pinkeissä saappaissaan, 2000-luvun lapsi, äitinsä ja isänsä silmäterä.

– Olin jo ehtinyt ajatella, ettei minusta koskaan tule äitiä. Kun menimme Heikin kanssa naimisiin, olimme lähes nelikymppisiä. Nyt olen ajatellut, että juuri näin sen pitikin mennä.

Aino matkusti uuteen kotiinsa Kiinasta vuonna 2006. Tänä vuonna 12 vuotta täyttävä pitää äitinsäkin kiinni tämän päivän nuorten maailmassa. Puhelimeen kilahtaa vähän väliä hymiöillä kuorrutettuja viestejä, joissa kerrotaan perheen koirien edesottamuksista tai muista tärkeistä asioista. 

– Ainohan kasvaa paljon monimutkaisemmassa maailmassa kuin minä 1970-luvulla. Toivon, että hän saisi elää turvallisessa maassa, jossa säilyvät tasa-arvo ja hyvä koulutus. Olemme saaneet maamme edellisiltä sukupolvilta kuin viestikapulan, ja kun kerran olemme siihen kapulaan tarttuneet, on velvollisuutemme luovuttaa se eteenpäin vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin sen saimme.

Yrittäjäperheessä kasvanut oppi jo lapsena arvostamaan työtä. Raha ei tullut helposti. Pikku-Paula leikki ”kiirusta”, eli hän kasasi itselleen tehtäviä. Nukkeja oli kahdeksan rivissä hoidettavana, ikään kuin pienempi määrä ei olisi riittänyt.

Ministerin työssä kiire ei ole leikkiä. Hän kertoo saaneensa voimaa miettimällä muiden ihmisten koettelemuksia. Hoitotyössä kohtasi ihmisiä, joiden elämä oli täynnä tuskaa.

– Olen ajatellut, että kun hekin kerran jaksoivat, niin kyllähän minäkin jaksan. Pohjalainen sisukkuus on vertaansa vailla. Ihan kuten edesmennyt rakas kollegani, kauhavalainen kansanedustaja 
Susanna Haapoja (kesk.) sanoi ”Aina pitää itte!”

Jos monissa liemissä keitetty ministeri nyt palaisi ajassa taaksepäin ja tapaisi itsensä nuorena, millaisia neuvoja hän antaisi nuorelle itselleen?

– Sanoisin, että pysy aitona ja ole rohkea. Jos yrittää vääntää itseään joksikin muuksi kuin on, se on huono juttu ja siihen menee hirveästi energiaa.

Vaikka aika muuttuu, samat elämänohjeet sopivat uudellekin sukupolvelle. Tyttärelleen Paula Risikko toivoisi samaa aitoutta ja rohkeutta kuin itselleenkin, samoin juurevuutta.

– Että olisi pikkuusen niitä perunanmukuloitakin saappaissa.