Uutiset

Pelakuu haudalla, maailma raiteillaan

Entisen kotiseurakuntani virastosta tuli kirje. Vanhan sukuhautamme haudanhoitosopimus oli umpeutumassa. Jos haluaisimme vielä tulevinakin kesinä kukkaryhmän haudalle, olisi parasta maksaa muutaman sadan euron haudanhoitomaksu.

Koska en saa kotonakaan viherkasveja pysymään hengissä, miten onnistuisin satojen kilometrien matkasta hoitamaan hautakukkia? Maksoin siis ilomielin osuuteni sukuhaudan laskusta.

Samalla huomasin astuneeni uuteen elämänvaiheeseen. Olisin pian yksi niistä kukkatädeistä, joita olin lapsesta asti ihmetellyt hautausmailla. Ketä varten he oikein kuljettivat pelargoneja ja begonioita haudoille?

Miltei legendaarinen haudanhoitaja oli nyt jo lähes 100-vuotias tätimme Aili. Aili huomasi muutama vuosikymmen sitten Humppilan hautausmaalla, että hänen isovanhempiensa haudalle oli tuotu ilmoituslappu. Jos hautaa ei hoidettaisi, kivi poistettaisiin ja hauta otettaisiin seurakunnan käyttöön.

Täti päätti, että hän vie ihan kiusallaankin haudalle kukan niin kauan kuin jaksaa, vaikka hänellä ei muuten ollut enää yhteyksiä paikkakunnalle. Aivan viime vuosiin asti hän jaksoikin tehdä kukkaretkensä, lopulta tosin vain saattajan avustamana.

Niin me suvun nuoremmat saimme kuulla Humppilan Venäjän kylän kartanoista ja torpista. Kuulimme torpantytöstä, joka lähti 1900-luvun taitteessa opiskelemaan Päivölän kansanopistoon Sääksmäelle. Kuulimme opettajahaaveista, jotka jäivät toteutumatta. Siihen aikaan maaseudun naisilla ei ollut paljon koulutusmahdollisuuksia.

Saimme kuulla myös perintökeinutuolimme tarinan. Kun keinu oli uusi, täti oli vielä niin pieni, että mahtui istumaan kumolleen käännetyn keinun alle, kun sitä kuljetettiin hevosrattailla Venäjän kylästä Humppilan juna-asemalle.

Nyt täti on vuodepotilaana ja on uudestaan niin pienessä kippurassa, että mahtuisi kohta vaikka keinutuolin alle. Humppilaan on ilmoitettu, ettei kaukaisten esivanhempien haudalle ei enää ilmesty kukkapurkkia. Vuosien varrella on tullut niin paljon uusia hoidettavia hautoja, että esivanhempien muistomerkki saa jäädä.

Olen miettinyt tädin haudanhoitointoa ja alkanut hiukan ymmärtääkin sitä. Ehkä hän teki kukkaretkensä huvin vuoksi: nauttiakseen kesäpäivistä ja muistellakseen menneitä. Mahdollisesti hän halusi näyttää ulkopuolisille, ettei meidän suvussamme päästetä asioita retuperälle, ei edes hautoja.

Entistä vahvemmin uskon kuitenkin, että hän teki vain sen, mikä on vanhojen naisten tehtävä. He pitävät kaikin tavoin maailmaa raiteillaan. He parsivat villasukat, mehustavat marjat, lähettävät joulukortit, vaihtavat ikkunoihin kesäverhot ja istuttavat haudoille kukkia.

Jos vain suostumme kuuntelemaan, he näyttävät meille, mistä olemme tulossa ja muistuttavat siitä, mihin olemme menossa.

Päivän lehti

26.1.2020