Uutiset

Perusteetonta Koiviston syyllistämistä

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen moittii uudessa Menetetty Karjala -kirjassaan poikkeuksellisen ankarasti presidentti Mauno Koivistoa. Seppinen katsoo, ettei Koivisto tehnyt mitään Karjalan palauttamiseksi silloin, kun sosialistinen Neuvostoliitto hajosi. Itä-Euroopan poliittinen murros olisi avannut tien Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden liittämiseksi takaisin Suomeen.

Jukka Seppinen esiintyy julkisuudessa politiikan tutkijana. Sitä hän onkin, mutta tämän lisäksi hän on Karjalan palautusta vaativan Pro Karelia – liikkeen keskeisiä vaikuttajia. Seppisen tulkinnat ovat sen verran kärjistettyjä ja yksipuolisia, että on aihetta kysyä, onko äänessä sittenkin puolueettoman tutkijan asemesta Karjalan palauttamisen puolesta puhuva henkilö.

Seppisen ajattelun lähtökohta on tilannearvio Neuvostoliiton loppusuorasta. Kun Neuvostoliitto, tuleva Venäjä, oli heikkouden tilassa, Suomen valtiojohdon olisi pitänyt Koiviston johdolla ryhtyä keskustelemaan Kremlin kanssa Karjalan palauttamisesta.

Kun Koivisto ei näin tehnyt vaan oli Karjala-asiassa passiivinen, Seppinen näkee presidentin kääntäneen selkänsä sekä Karjalalle että Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiselle linjalle.

Viimeksi mainittu väite on hämmästyttävä ja kiistatta perätön. Paasikiven-Kekkosen linjan perustaa oli korostaa, ettei Suomen pidä koskaan eikä missään tilanteessa yrittää hyötyä itäisen naapurin heikkoudesta. Opin mukaan Venäjä on heikkouden hetkelläkin suurvalta, johon Suomella pitää olla hyvät ja kaikinpuoliseen luottamukseen perustuvat suhteet.

Entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen on vastannut Seppiselle: Väyrysen mukaan Neuvostoliitto-Venäjä ei ollut halukas edes neuvottelemaan Karjalasta. Tähän ei ole paljon lisättävää. Tyhjän saa pyytämättäkin, niin myös tässä tapauksessa.

Kreml ei missään mielessä ollut niin voimaton ja sekaisin, että sen olisi pitänyt suoranaisen pakon edessä taipua suomalaisten Karjalaa koskeviin vaatimuksiin. Koiviston arvio itänaapurin tilanteesta nojasi tosiseikoille, joissa ei ole jälkiviisauden keskelläkään mitään hävettävää.

Seppinen laskee Koiviston synniksi myös vitkuttelun Baltian maiden irrottautumiseen Neuvostoliitosta päättyneessä murroksessa. Jälkikäteen arvioituna Koiviston politiikka oli passiivista, ehkä liiankin passiivista. Kun Koiviston toimintaa kuitenkin saneli Suomen etu, hänen syntiään ei missään mielessä voi pitää suurena!

Kaiken lisäksi on täysin selvää mitä niin Koivisto kuin koko Suomi ajatteli Baltian maiden tilanteesta. Suomalaiset – lukuun ottamatta pientä joukkoa taistolaisia – tukivat sydämestään Viron, Latvian ja Liettuan itsenäistymispyrkimyksiä.

Jukka Seppisen tarkoitus on syystä tai toisesta tehdä Mauno Koivistosta syyllinen sille, että entinen Suomen Karjala on yhä osa Venäjää.

Tyhjän saa pyytämättäkin, niin myös tässä tapauksessa.