Uutiset

Pientä rajaa

Hämeenlinnalainen Kaarin Allenius osallistui koulutyttönä 1980-luvulla Amnesty Internationalin paikallisryhmän toimintaan. Ihmisoikeustyö ei tämän jälkeenkään unohtunut, mutta ryhmästä
hän innostui uudelleen pari vuotta sitten.

-Minut veti mukaan ”Joku raja!”-kampanja,jolla yritetään ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Voisin aivan hyvin osallistua jonkin muunkin ihmisoikeusjärjestön toimintaan, esimerkiksi Unifemin tai Ihmisoikeusliiton, mutta jotenkin tuo kolahti, Allenius kertoo.

Paikalliset ihmisoikeusryhmät tekevät yleensä tiivistä yhteistyötä keskenään, ja niin Hämeenlinnassakin. Esimerkiksi viime keväänä Unifem ja Amnesty järjestivät tilaisuuden, jossa käsiteltiin naisia maailman konflikteissa ja naisten tukemista.

Allenius on Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa vihreiden edustajana ja hän kuuluu myös perusturvalautakuntaan. Hän kertoo, että kiinnostus nimenomaan naisten aseman parantamiseen johtuu ainakin osittain myös tapauksista, joita perusturvalautakunnassa on tullut vastaan.

Allenius korostaa, ettei työ naisten hyväksi tarkoita missään tapauksessa miesvastaisuutta.

-Amnestyssä ja muissa ihmisoikeusjärjestöissä on mukana paljon myös miehiä. Tuloksista puhuttaessa taas on huomattu, että naisten auttaminen lisää tehokkaasti myös lasten ja miesten hyvinvointia.

Huomiota myös kotimaahan

”Joku raja” on siinä mielessä poikkeuksellinen Amnestyn kampanja, että se kohdistuu myös omaan maahan. Yleensä Amnestyn ryhmät puuttuvat ihmisoikeusloukkauksiin muissa maissa.

Allenius sanoo, että Amnestyssä kaikkia ihmisoikeuksia pidetään tärkeinä, mutta naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy on noussut erityisen ajankohtaiseksi.

-Järjestöissä on havahduttu siihen, että usein konfliktien ja luonnonkatastrofien yhteydessä yhteiskunta haavoittuu nimenomaan naisten ja lasten kautta, ja jos näitä ryhmiä ei auteta, koko kriisin hoito pitkittyy ja vaikeutuu.

Esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunamikatastrofin yhteydessä ihmisoikeusjärjestöt kiinnittivät nopeasti huomiota orvoiksi jääneiden lasten auttamiseen. Oli vaarana, että yksinäiset lapset joutuisivat jopa ihmiskaupan uhriksi.

250 rappusta ja ovenpieltä

Naisiin kohdistuva väkivalta on myös esimerkki siitä, ettei ihmisoikeuksia tarvitse valvoa vain jossain kaukana, vaan myös omilla kotinurkilla.

-Perheväkivaltaa ei välttämättä edes mielletä ihmisoikeuskysymykseksi, vaikka se on sitä mitä suurimmassa määrin. Meillä arvioidaan, että joka päivä 250 ”ovenpieltä tai rappusta” käy naisten kimppuun, ja väkivallan seuraukset saattavat koskettaa laajasti lähipiiriä, etenkin lapsia, Allenius sanoo.

-Samoin koulukiusaaminen, rasistinen nimittely ja vaikkapa vammaisten asiat ovat arkipäivän ihmisoikeuskysymyksiä.
Allenius ihmettelee sitä, miksi muualla tehdyt ns. kunniamurhat kuohuttavat, mutta omassa maassa vastaavia ei tunnisteta.

-Meilläkin moni nainen jopa kuolee puolisonsa väkivallan seurauksena. Tuomioistuimet näkevät naisiin kohdistuvassa väkivallassa helposti lieventäviä asianhaaroja. Ja ainakin arkipuheessa tekijän humalatila, mustasukkaisuus tai erotilanne katsotaan jotenkin lieventäväksi asiaksi.

Moni ”realisti” pesee kätensä

Allenius kertoo, että häneltä kysytään välillä, miksi hän toimii ”ikävien” asioiden parissa.

-Olen miettinyt asiaa. Ensinnäkin nämä ovat kaikkien yhteisiä asioita, joista täytyy huolehtia. Taustalla on ehkä naiivikin ajatus siitä, että maailmaa pitää itse pyrkiä muuttamaan.

Allenuksen mukaan moni pesee kätensä esimerkiksi ihmisoikeustyöstä sanomalla, ettei yksi ihminen kuitenkaan voi vaikuttaa.

-Usein tällaiset ihmiset julistautuvat realisteiksi vaikka pikemminkin vaikuttaa siltä, että he ovat kyynisiä. Omalta kannaltani ihmisoikeustyön merkitys tulee juuri siitä, että teen edes pienen osan ja näen tulokset. Se on aina parempi kuin apatia. (HäSa)