Kolumnit Uutiset

Poispilattu leijona

Ihmettelin aikoinani Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkkiin hakattua leijonahahmoa, joka kovin paljon muistutti Suomen vaakunaeläintä. Samaisesta hahmosta olikin kyse, Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneiden Frolundojen sukusymbolista.

Myöhemmin jellona juurtui Ruotsissa valtakunnankäyttöön ja tuli maan itäisten osien tunnukseksi, eli siis käytännössä laajennetusti ajatellun Suomen. Siirryimme sittemmin Venäjän hallintaan ja koko autonomian ajan vaakunaleijona sinnitteli kaksipäisen kotkan varjossa, väliin virallisesti kiellettynäkin, mutta selvisi ja jäi pysyvästi kansalliseen kuvastoomme. 

Sortovuodet läpi luovinut leijona siirtyi sittemmin luontevasti 1917 itsenäisen Suomen tunnukseksi. Eikä afrikkalainen peto pohjoisessa vaakunassa ollut enää ihmetyksen aihe, peräti 16 eurooppalaisen maan valtakunnanheraldiikassa on leijona, tai useampi. 

1930-luvulla puhalsivat Suomessa äärioikeistolaiset tuulet, vielä paljon äärioikeistolaisemmat kuin nyt, ja monen mielestä leijona tuli korvata karhulla. Taiteilija Germund Paaerilta tilatuissa luonnoksissa kaksi kontiota suojeli valtakunnan leijonaa varmuuden vuoksi sekä itään että länteen katsoen, elettiinhän aikamoisen kansallisvaltiohuuman aikaa. 

Karhujen alla, havunauhassa luki: Vapaa, vankka, vakaa. Joka ei sanalla sanoen olisi huono johtoajatus maalle tänäänkään, 80 vuotta myöhemmin. Sitten tuli sota, Venäjän karhu nosti kämmentänsä ja löi, leijona tuntui edelleen paremmalta hahmolta.

Muistan lapsena olleeni ylpeä Suomen kansallissymboleista, kun parta huurteessa Sarajevossa hopeaa venyttäneen Mietaan kunniaksi liehutettiin siniristilippua, tai kun joka itsenäisyyspäivä Yleisradion suttuinen putkikamera zoomasi Presidentinlinnan leijonavaakunaan.

Toisin on nyt. Viimeistään viimeisessä vuosikymmenessä Suomen leijonasta on tullut maahanmuuttokriitikoiden ja mukaisänmaallisen älämölöporukan symboli, poteroista huutelijoiden lyömäase. Edes Suomen järjestäytynyt äärioikeisto ei enää turvaa leijonaan, se hakee symboliikkansa natsi-Saksan malliin riimuista. 

Sosiaalinen media sisältää paljon laiskaa kuittailua ja varmuuden vuoksi kaikesta valittamista, mutta kulovalkeudessaan sillä on ansionsakin. Nyt viriää toiminta leijonasymbolin kunnian palauttamiseksi, sen ottamiseksi pois väärinkäsittäjien yksinoikeutena. 

Taiteilija Emmi Mustonen puki alkuvuodesta leijonan burkhaan, ja vaihtoi miekan sateenkaarilippuun. Finlayson julkaisee ensi vuonna printtikokoelmansa minimissään sadasta vaihtoehtoleijonasta, jokainen kansalainen voi luonnostella omansa ja ehdottaa. 

Nyt on aika toimia, ja taiteen ja designin keinot ovat siihen hyviä. On aika toimia, ennen kuin meidän Suomestamme tulee yhtään enempää umpimielinen ja väärillä tavoilla kansallisylpeä. 

Satavuotiaalla on pakko olla varaa auttaa sotaa pakenevia, ja olla jo pikkuhiljaa vapaa, vankka ja vakaa. Tai edes ymmärtää, mitä nuo sanat kenties voisivat parhaimmillaan tarkoittaa. 

 

Jarkko T. Laine
lainejarkkot@gmail.com
Kirjoittaja on elokuvaaja ja ohjaaja, Hämeenlinna.