Uutiset

Polkupyörä paransi suomalaisten geeniperimää

Polkupyörän satulaan hypätessä saattaa mielen perukoilla joskus hätäisesti vilahtaa ajatus: miksi naisten ja miesten pyörien rungot ovat erimuotoisia?

– Naisten pyörien rungosta tuli sellainen kuin tuli, jotta hameet olisivat mahtuneet mukaan. Miesten pyörissä oleva tanko ei ole mitään fallossymboliikkaa – pyörät vain olivat alkuun sellaisia, valaisee tamperelaisen Museokeskus Vapriikin amanuenssi Kimmo Antila.

Isopyöräisellä ajopelillä on helppo pysyä pystyssä, mutta vaikea pysähtyä, kertoo Velomania!-näyttely Tampereen Museokeskus Vapriikissa. Jan Salminen/HäSa

Polkupyörä on niin arkipäiväinen, ettei juuri tule ajatelleeksi, kuinka erilaiselta se voisi näyttää, jos muotisuuntaukset olisivat joskus olleet toisenlaiset. Vapriikin tuore näyttely Velomania! pyrkii kertomaan pyöräilyn historiasta maailmalla ja Suomessa.

– Sanotaan, että pyörä on jopa parantanut suomalaisten geeniperimää, kun ei ole enää naitu ihmisiä vain samasta kylästä, Antila selittää pyörän yleistymisen vaikutuksista muutaman vuosikymmenen takaisiin kosintamenoihin.

Aluksi pyörästä uupuivat polkimet
Saksalaisen vapaaherran Karl von Draisin vuonna 1817 kehittelemässä juoksukoneessa ei alkujaan ollut edes polkimia. Siinä oli satula, jossa istuttiin, pehmusteet joihin nojattiin käsivarsilla – ja sitten tangolla istuva jalankulkija vain potki vauhtia. Jarrujakaan ei ollut.

Isossa-Britanniassa rakkinetta kutsuttiin nimellä hobby horse, vapaasti suomennettuna harrastehevonen.

Vähitellen polkupyörä kehittyi: ensin tulivat kolmi- tai nelipyöräiset poljettavat kärryt, sitten vanhoista valokuvista tutut kaksipyöräiset, joissa edessä oleva rengas oli valtava verrattuna takimmaiseen. Velomania!-näyttelyssä tällaisen selkään pääsee istahtamaan. Korkeassa satulassa on ryhdikäs olo. Näkyvyys on hyvä, mutta epäilyttää, miten ihmeessä tällaisella voisi pysyä pystyssä.

Merkkejä piisaa. Suomalaiset pyöränvalmistajat ovat vuosikymmenten mittaan lähes kaikki lopettaneet.

– Isopyöräisellä on itse asiassa helpompi pysyä pystyssä kuin matalapyöräisellä. Liikkeelle lähteminen ja pysähtyminen on vaikeampaa, Kimmo Antila kertoo.

Rinnan kilpailivat eri pyörämallit
Pyörän kehitys ei missään vaiheessa ollut suoraviivaista. 1800-luvun lopulla suosiosta kilpailivat monenlaiset mallit, myös nykyiset, modernit pyörät, joissa renkaat ovat samankokoiset.

– Korkeat pyörät olivat rohkeiden nuorten miesten pyöriä. Naisille ja vanhuksille oli tarjolla 3-4-pyöräisiä. Modernin pyörän muotoa ei otettu aluksi kauhean innokkaasti vastaan, Kimmo Antila sanoo.

Pyöräilyyn suhtauduttiin yleisemminkin oudoksuen. Ajokit olivat kalliita, raskaita ja ensimmäiset vaihdejärjestelmät olivat mutkikkaita.

– Pyörä ei ollut kuluttajalle kovin houkutteleva, Antila sanoo.

Ajaisiko Grecentillä vai Cresentillä?
Suomessa pyöräily oli vielä 1860-luvulla harvojen herkkua. Muutama suomalaisen pyöräilyn pioneeri, heidän joukossaan Hämeenlinnasta lähtöisin ollut valokuvaaja I.K. Inha, innostui polkupyöristä niin, että sai muitakin hankkimaan sellaisia.

– Todellinen pyörän läpimurto tapahtui 1920-30-luvuilla, kun ne halpenivat, ja kotimainen pyöräteollisuus alkoi kehittyä. Tampereella 1930-luvun lopulla pyörä oli lähes kaikilla, joilla vain oli varaa, Antila kertoo.

Kotimainen pyörätuotanto kehittyi niin, että Suomessa oli aikoinaan lähes 600 tai mahdollisesti jopa lähes 1 000 pyörämerkkiä. Niiden nimissä kaikuivat yhtä lailla suomalaiskansallisuus kuin eksoottiset nimet tai ikivanha mytologia.

Pitkän miehen pyörä. Suomen pisimmän miehen Väinö Myllyrinteen ajokin selässä tavallinen mies näyttäisi herneeltä.

Merkkien joukossa olivat Lentävä hevonen, Jaguar, Aulanko, Peto, Duke King ja Sveriges Drottning. Osa valmistajista kopioi surutta ulkomaisia valmistajia. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavista merkeistä: Grecent, Cresent ja Ooppel? (HäSa)

Käyräsarvinen muistoissain

Ensimmäinen pyöräni oli 1970-luvulla valmistettu pitkäsatulainen polkupyörä. Sellaiset olivat 1970-luvulla muotia. Muita 1970-luvun muotipyöriä olivat Helkaman Jopo ja Tunturin Poni.

Helkama ja Tunturi olivat ainoat suomalaiset pyörätehtaat, jotka selvisivät 1960-luvusta hengissä. Silloin autoilu yleistyi ja pyöräilyn suosio romahti. Eritoten Jopo, lyhenne sanoista ”jokaisen polkupyörä” teki pyöräilystä jälleen suosittua, ja pyöräilijät alettiin ottaa huomioon liikennesuunnittelussa.

Minä ajelin jokaisen polkupyörällä vasta 1980-luvulla.
1980-luvun pyöristä muistan parhaiten käyräsarviseni. Se oli vaappuva ja hankalasti hallittava. 1980-luku olikin viisi- tai kymmenvaihteisten, käyräsarvisten kilpapyörien kulta-aikaa. BMX-pyöräily alkoi myös lyödä läpi.

1990-luvulla minulla oli Hero-merkkinen maastopyörä, jossa oli noin 21 vaihdetta. Vuosikymmen oli maastopyöräilyn läpimurtokautta. Käyräsarviset katosivat nopeasti katukuvasta.
Kaikilla piti olla maastopyörä, vaikka ajettiin kaupungissa.

2000-luvun pyörämuoti on yksilöllisempää. Maastopyörät ovat edelleen suosituimmat, mutta myös erikoisennäköisiä polkupyöriä, kuten choppereita, myydään paljon. Jopojen uustuotanto on elpynyt, ja retrohenkisiä pyöriä rullaa pitkin katuja enemmän ja enemmän.

Moni kaipaa perinteistä, jykevää ”mummopyörää”. Suosittuja ovat myös hybridipyörät, eräänlaiset maastopyörän ja maantiepyörän välimuodot.

Pyöräily ei silti ole kovin yleinen liikkumisen muoto Suomessa. Kaikista matkoista vain 10 prosenttia tehdään pyörällä. Euroopan pyöräpääkaupungeissa, Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa, taitetaan jo 30-40 prosenttia matkoista pyörän satulassa.

Jan Salminen

Päivän lehti

1.6.2020