Uutiset

Popparikin osaa mokata ja politikoida

Rocktähtikin on vain ihminen. Jopa Ozzy Osbourne, vaikka sitä on tosi-tv:n perusteella vaikea uskoa. Ja kun ihminen on erehtyväinen, niin myös rocktähti.

Brittiläinen popmusiikin aikakauslehti Q listaa kesäkuun numerossaan popin historian kymmenen komeinta uramunausta. Ainakaan politikointi ei tunnu olevan poppareille kannattavaa puuhaa.

Q-lehden listan kärjessä komeilee amerikkalainen huippusuosittu kantrilaulaja Garth Brooks. Mies alkoi viime vuosituhannen viimeisillä metreillä hamuta elokuvamaailmaan niin raivokkaasti, että teki itsestään rocktähti Chris Gainesin. Brooksin fanit olivat kauhuissaan. Ja kuten asiaan kuuluu, uusia faneja Brooks-Gaines ei mediatempauksellaan saanut.

Mutta ovatpa brititkin osanneet. Smiths-yhtyeestä soolouralle ponkaissut Morrissey alkoi 1990-luvun alussa flirttailla lausunnoillaan avoimesti äärioikeistoa ja heilutteli esiintymislavalla brittilippua juuri silloin, kun se oli mahdollisimman epätrendikästä.

Lehdistö tulkitsi osan Morrisseyn kommenteista rasistisiksi. Myöhemmin Morrissey on palauttanut uskottavuutensa keinoilla, jotka hänellä parhaiten ovat hallussaan. Tekemällä hyvää musiikkia.

David Bowie ja brittien fasistijohtaja

Q:n mokalistan pronssille sijoittuu sankaripurjehtija Simon LeBon. Duran Duranin solisti LeBon osallistui vuonna 1985 purjehduskilpailuun. Paatti eteni kuin täi tervassa ja lopulta uppoamisen peikkokin jo väijyi pohjassa.

Duran-solisti ei kuitenkaan pienistä lannistu. Simon lienee Lasse Mårtensonin tavoin sitä mieltä, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Hän suunnittelee osallistuvansa samaan kisaan uudestaan tänä vuonna.

Neljäntenä listalla on Prince ja hänen nerokas ideansa muuttaa nimensä ”Väkkäräksi”, kuten häntä Suomessa kutsuttiin. Tämän jälkeen Prince oli poplehdistölle Artist Formerly Known As Prince. Viidentenä on toinen amerikkalainen Paul Simon ylimahtavan Capeman-musikaalinsa kanssa. Hintaa Broadway-musikaalin toteuttamiselle tuli lähes kymmenen miljoonaa euroa, mutta tuloja ei juuri lainkaan. Paul Simon jää historiaan ainakin kaikkien aikojen pahimman musikaaliflopin isähahmona.

Listan kuudentena on David Bowie ja hänen Lontoon Victoria-asemalla vuonna 1976 esittämänsä natsitervehdys.

– Minähän vain huiskutin, väitti arvon herra Starman, mutta se ei estänyt häntä samoihin aikoihin lausumasta, että fasistijohtaja olisi nyt Britannialle poikaa.

Mick Jaggerin velhopäähine

Listan seitsemäntenä majailee Kylie Minogue vuoden 1998 albumillaan Impossible Princess, jonka kaikkein lempeinkin kritiikki määritteli ”kokeilevaksi”.

Kahdeksantena lymyää The Jam -yhtyeen pomo Paul Weller, joka ilahdutti musiikkipiirejä vuonna 1977 kertomalla äänestävänsä konservatiiveja. Se oli punkpiireistä lähteneen artistin uskottavuudelle silkkaa murhaa.

Listan yhdeksäs on Metallica-yhtye surullisenkuuluisalla kampanjallaan internetissä musiikkia välittävää Napsteria vastaan, ja kymmenentenä vanha kunnon The Rolling Stones vuoden 1967 albumillaan Their Satanic Majesties Request.

– Se oli The Rolling Stonesin yritys tehdä oma Sgt. Pepperinsä. Ainoa asia, joka levyllä on vielä typerämpää kuin musiikki, on levyn kannessa nähtävä Mick Jaggerin velhohattu, Q-lehti vinoilee. (STT)