Uutiset

Puolen vuosisadan hullu putki

Eletään tanssilavakulttuurin kukoistuksen viimeistä kultaista vuosikymmentä, 1970-lukua. Tanssikansa täyttää lavat ja ruotsinlaivat.

Humppaorkestereita on kymmeniä, mutta hommia riittää kaikille. Pentti Oskari Kankaan perustama Seitsemän Seinähullua veljestä on yksi työllistetyimmistä. Tyhjille lavoille show-orkesteri ei koskaan soita.

Välillä yhtye piipahtaa Ruotsissa viihdyttämässä siirtolaisia. Pilailuasuilla ryyditetty huumorimusiikki puree kansaan sielläkin.

Orkesterin nousua siivittävät esiintymiset televisiossa ja radiossa. Sellainen ei ole mikään vähäpätöinen asia, koska televisiossa on vain kaksi kanavaa ja niitä katsovat kaikki. Melkein joka töllissä töllistellään Lauantaitansseja.

Jokainen tietää, keitä ovat Tapani Kansa, Katri-Helena ja Seitsemän Seinähullua veljestä.

BÄNDISSÄ JO 1960-luvun lopulla vaikuttaneet muusikot Pekka ”Pablo” Seppä, 69, ja Seppo Korjus, 73, eivät ole unohtaneet yhtyeen hurjia vuosia. Huimimpina vuosina keikkoja oli 250. Esimerkiksi elokuussa 1970 lauteille noustiin 37 kertaa.

Keikkabussit olivat koetuksella. Melkein kaikki hajosivat. Yksi myytiin.

 Kalteribussin ikkunoihin oli maalattu mustat raidat karhukopla-tyyliin. Juice Leskinen osti sen.

Kaksi keikkabussia tuhoutui tulipalossa. Palovuosissa oli kohtalon ivaa: 1968 ja 1986. Kummallakin kertaa yhtyeen tuuri oli surkea. Ensimmäinen palo sai alkunsa jääkaapista. Ajokki roihahti liekkeihin kesken ajon.

 Kuski huusi, että äkkiä ulos. Kyytissä istuvat liftarit valittivat, että kyllä te jaksatte shouvata. Paloautoja tuli pillit huutaen vastaan. Olivat menossa sammuttamaan suurpaloa, Korjus toteaa.

TOINEN BUSSI paloi helmikuun paukkupakkasilla, kun ylikuumentunut Vepasto-lämmitin sytytti verhot. Sillä välin miehet olivat ravintolassa tauolla.

 Portsari tuli sanomaan, että hei, kadulla palaa linja-auto. Kuski sanoi, että ei pala. Vepasto vain vähän käryttää, Korjus muistelee.

Bussi jäi siihen paikkaan, mutta soittajat pääsivät sensaatiolehteen.

 Palokunta tuli, mutta letkut olivat jäässä. Aloimme siinä sitten soittaa. Paikallislehti tuli tekemään meistä juttua. Tapauksesta kertoi myös Hymy-lehti, miehet nauravat.

Soittimet ja esiintymishynttyyt paloivat poroksi. Sepän trumpetista säästyi vain suukappale.

Korjus juoksi kolmen kilometrin päässä olevaan Euraan ja hankki Pentti Oskari Kankaan luvalla musiikkikaupasta uudet soittimet.

 Fiilinki oli kamala, mutta illalla hoidimme keikan. Eikä edes myöhästytty.

KEIKKATAHTI TASOITTUI 1970-luvun lopulla, mutta sitten rysähti uudelleen. Ralli Pistetään, pistetään banaania poskeen räjäytti pankin.

Iskevä hittibiisi soi karvanoppa-Datsunien kasettisoittimissa, huoltoasemien baareissa ja tansseissa. Siitä tuli Seinähullujen kenties kuuluisin klassikko.

Parhaat palat olivat vasta edessä. Uuden Iloisen Teatterin (UIT) perustajajäsen ja Levyraadin vakiokasvo Jukka Virtanen iski silmänsä poikiin ja kaappasi heidät UIT:n ohjelmistoon.

Se oli bändin uran huipentuma ja laajensi muusikoiden repertuaaria odottamattomaan suuntaan.

– Seinähullut oli minun korkeakouluni. Se toi leivän loppuelämäksi. Kaikki ei aina mene niin kuin itse määrää. Parikymmentä vuotta sain myös näytellä, Seppä kiittelee.

MUISTOJA HULLUILTA vuosikymmeniltä pulpahtelee miesten mieliin. Moni niistä liittyy bändissä vierailleisiin tähtisolisteihin, kuten Irwiniin ja Babitzinin veljeksiin, Kirkaan ja nuorena auto-onnettomuudessa kuolleeseen Sammyyn.

 Irwin oli 1970-luvulla tosi hyvässä kunnossa. Nuoren miehen meininki oli reipasta. Siihen aikaan oli aika yleistä, että keikan jälkeen vedettiin pulloa Kossua. Irwin ei poikennut muista, miehet muistelevat.

Seinähullut vakuuttavat pysytelleensä itse kuivin suin. Korjus on absolutisti, eikä Sepällekään maistu.

Yhtyeen nykyisen laulajan Risto Purhosen mielestä nollatoleranssi oli pakon sanelemaa.

 Kun huumorimusiikkia tehdään, se on ainoa vaihtoehto. Silloin ei synny väärinkäsityksiä, Purhonen linjaa.

Babitzinit olivat lämpimiä, hymysuisia heppuja.

 Sammy oli velikulta, hauska ja elämänmyönteinen mies, jossa virtasi villi veri. Molemmat olivat sympaattisia. Kerran Kirka käveli pitkin hotellin käytäviä esikoiseni sylissään, Seppä toteaa.

Seinähullujen solistina on laulanut vain yksi naisartisti, rotunainen Lea Laven.

 Lea oli hyvä jätkä. Kaikki tähdet olivat helkkarin hyviä duunareita. Kukaan ei missään vaiheessa katsonut meitä nokan vartta pitkin, mutta eihän semmoisista koskaan mitään tulekaan, Seppä lohkaisee.

ENSI VUONNA Suomen vanhin yhä keikkaileva show-orkesteri viettää 50-vuotisjuhliaan. Ennen suven juhlakeikkaputkea yhtye tempaisee iloisen joulukonsertin vanhaan The Joulukalenteri -henkeen.

Seinähullut keikkailivat tasaista tahtia 2010-luvulle asti. Juuri mikään ei silti miesten mielestä ole ennallaan. Säpinä tanssilavoilla on aikoja sitten tyrehtynyt, eikä radioissa soi muu kuin soittolistapoppi. Tapani Kansa ei sentään ole antanut periksi.

 Laivakeikatkin kestävät vain muutaman päivän. Ennen ne kestivät pari viikkoa.

Jotain on jäänyt. Uskollisia faneja. He haluavat yhä kuulla bändin entisaikojen hyväntuulisia huumorihittejä, joissa ei piruilla eikä pahemmin heitetä herjaa seksistä ja viinasta.

 Se ei oikein sovi meille.

VUOSIKYMMENEN taitteessa Seinähullujen meno muuttui hillitymmäksi, mutta kertaakaan miesten mieleen ei ole tullut panna pillejä lopullisesti pussiin. Mukana on yhä 1960-luvun jermuja.

Jos joku on jättänyt bändin, on tilalle värvätty uutta väkeä. Kerran Seppä yritti jättää yhtyeen, koska perhesyyt velvoittivat.

 Kaikki huusivat, että etkä lopeta! Hän oli keskeinen hahmo ja kohelluksen mestari, Korjus sanoo.

Seppä piti päänsä, mutta katui päätöstään. Paluu oli nopea.

 Opiskelin kokiksi, mutta en voinut olla alalla, koska en saanut aplodeja keittiössä, mies nauraa.

Yhtyeen tulokkaisiin lukeutuu kymmenen vuotta mukana ollut Jarno Laaksonen. Nelikymppistä pyydettiin mukaan bändin basistiksi.

 Olin ihan äimän käkenä, että mistä ne minut keksivät. Soitin kyllä viulua, mutta en bassoa. Bändin keikoilla en ollut koskaan käynyt, mutta tiesin mistä oli kyse. Nakit ja muusit oli tuttu, Laaksonen nauraa.

MIKÄ IHME ON pitänyt elävän legendan hengissä vuosikymmeniä? Hauskanpito ja hyvät henkilökemiat, muusikot vastaavat.

 Tässä on saanut ilmentää omaa hulluuttaan. Olemme hirveän kilttejä, mutta meillä on aina ollut kummallisia ideoita.

Kerran orkesteri järjesti Sepälle vastaanottokomitean Oulun rautatieasemalle. Asemalaiturilla odottivat punainen matto ja torvisoittokunta.

 Ihmiset tuijottivat. Kuvittelivat kai, että presidentti tulee. Soitimme marssin, Korjus nauraa.

Kysymys on muustakin, ystävyydestä. Yhtyeen jäsenet vierailevat toinen toistensa perhejuhlissa, syntymäpäivillä, häissä ja ristiäisissä.

 Enemmän minä olen sinun kanssasi tekemisissä kuin omien sisarusteni, Korjus hymähtää Sepälle.

Viimeksi koko konkkaronkka soitti Laaksosen häissä valssia.

Päivän lehti

24.9.2020

Fingerpori

comic