Kolumnit Uutiset

Pyöräilijä vaarantaa vain oman henkensä

Jokin sisäsyntyiseen itsekkyyteen ja alkukantaiseen reviiriajatteluun perustuva voima saa monet autoilijat ajattelemaan, että tie on vain heitä varten.

Olisi jo tarpeen kysyä istuvalta liikenneministeriltä, onko kilpapyöräilyksi luokiteltu kuntoilu tarkoitus kieltää kokonaan?

Eikö terveysliikunta olekaan kannatettavaa, ellei peräti lämpimästi suositeltavaa. Tätä voisivat peräpukamiensa päällä istuvat happamat, ilmeisen korkeasta verenpaineesta kärsivät ja omasta mielestään kaikkitietävät autoilijatkin miettiä.

Olen pyöräillyt vaihtelevan aktiivisesti yli 40 vuotta ja tuhansia kilometrejä maanteitä ja nyttemmin myös pyöräteitä, aina sellaista reittiä, joka on tuntunut sopivan parhaiten pyörään, vauhtiin ja ylipäätäänkin tilanteeseen.

Osaan parhaiten aivan itse valita väyläni. En tarvitse siihen ketään kiilaavaa raivopäistä avolavakuskia tai muitakaan, joiden mielestä pyöräilijän ainoa paikka on pyörätie.

Totta kai pyöräilijä on velvollinen ajamaan ensisijaisesti pyörätietä siellä missä sellainen on. Aina ei kuitenkaan voi, vaikka haluaisikin.

Tilanteen mukaan mennään ja joustetaan, sitä edellyttävät liikennesäännötkin. Poliisin tehtävä on valvoa. Liikenteessä näkee usein wannabe-poliiseja, jotka eivät silloin joskus päässeet konstakouluun. Heiltä puuttuu vain pistooli vyöltä.

Pyörätiet ovat täynnä laidasta toiseen singahtelevia kulkijoita sauvoilla huitovista rullaluistelijoista alkaen. Jos siellä yrittää ajaa normaalia lenkkivauhtia, niin se aiheuttaa jatkuvia vaaratilanteita ja säikähdyksiä näille usein perin herkille sieluille.

Olen muutaman kerran ajanut näkymättömään koiran talutusnaruun, joka on ollut pingotettuna tien poikki.

Tyypilliseen tapaan koiranulkoiluttaja seisoo tien reunassa kännykkä korvalla. Koira on tien vastakkaisella puolella ojassa nuuskimassa jotakin.

Jos koira on pieni ja söpö, se lentää rukkasena pitkälle ja kauas. Onneksi jarrut ja refleksit ovat toimineet, eikä ole tullut kuin lähinnä henkisiä ruhjeita.

Alikulut, risteykset, halkeamat, routaheitot, sora, lasinsirut ja ylipäätäänkin usein pyöräteiden lähes täydellinen sopimattomuus vauhdikkaaseen etenemiseen ovat monin paikoin päivänselvää faktaa. Ei kai asiasta pitäisi muuta väittää ainakaan sellaisten, joilla ei ole asiasta kokemusta? Eihän sieltä autosta edes näe pyörätielle.

Pyöräilijä vaarantaa lähinnä vain oman henkensä. Autoilijan alla oleva auto on sitä vastoin tappoväline.

Onneksi maaseudulla on runsaasti mukavia pikkuteitä, joita saa ajella rauhassa. Paras hetki pyöräillä on keskikesällä yömyöhään, kun ei ole ketään muita kulkijoita, eikä kukaan latele uhkauksia.

Aina voi myös haaveilla ajelusta jossakin pyöräilymaassa kuten Hollannissa.