Kolumnit Uutiset

Pysäyttävä rusahdus

Siinä minä makasin kiipeilykeskuksen patjalla ja mietin, että kauankohan tämä kestää. Jalkaan sattui enemmän kuin koskaan ennen. Hetkeä aiemmin olin yrittänyt liikettä, jonka olin tehnyt lukemattomia kertoja aiemminkin. Tällä kertaa jokin meni vikaan. Takareidessäni rusahti kunnolla ja mätkähdin patjalle kiroillen.

Ylös päästessäni tajusin, ettei tällä jalalla enää tänään tai itse asiassa vähään aikaan kiivetä. Harmitti niin vietävästi.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi reiteni revähtäneen. Lihas oli ilmeisesti revennyt hieman. Jalkaa ei tarvitsisi leikata, mutta lepoa tulisi useampi viikko.

En ole koko 32-vuotisen elämäni aikana loukkaantunut urheillessani. Viikon levon jälkeen olinkin täysin kypsynyt. Istuminen sai jalkani särkemään, makoilu selkäni jumiin. Näin unta juoksemisesta, koska hereillä ollessani jalkani ei taipunut kunnon askeleeseen. Kiipeilyvideoita en hennonut edes katsoa.

Pari päivää ennen rusahdusta olin käynyt juoksemassa ensimmäisen kisani. Matka oli pelkkä vitonen, mutta tein oman ennätykseni. Suunnittelin jo innoissani pidempiä matkoja ensi vuodelle. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Nyt mietin vain kuntoutumista. Pari päivää sitten pääsin ensimmäistä kertaa varovaisesti hölkkäämään. Jalkani ei kestä vielä ääriliikkeitä, joten vauhtini oli hidas. En päässyt edes reippaimpien kävelijöiden ohi, mutta olin onneni kukkuloilla. Pystyin liikkumaan.

Lepoviikkojen aikana olen itsesäälissä rypemisen ohessa vähitellen tajunnut jotain. Koska kropassani ei ole vielä ollut suurempia vikoja, olen ottanut urheilun itsestään selvyytenä ja eräänlaisena pakkonakin.

Loukkaantuminen palautti minut maan pinnalle. Harva meistä kykenevistä huomaa olla tyytyväinen pelkästään siihen, että pystyy. Ruumiista on tullut mittauskohde, liikunnasta jatkuvasti parannettava suoritus.

Ihminen ei kuitenkaan ole kone. Sen sijaan, että jahtaan ennätyksiä ja tavoittelen maksimia, olen päättänyt kokeilla ihan vain liikkeestä nauttimista. Harvoin sitä tajuaa pysähtyä arvostamaan sitä, että pystyy tekemään niin monia asioita ilman kipua ja suhteellisen pienellä vaivalla.

Jalkani ja käteni jaksavat liikuttaa minua pitkin seiniä ja lenkkipolkuja. Sydämeni jaksaa pumpata kehooni verta, jota keuhkoni rikastuttavat hapella silloinkin, kun liikun rivakammin. Loppujen lopuksi jo se pelkästään on aika ihmeellistä.