Uutiset

Rahat loppuivat, loppuuko kulttuuri?

Julkisen kulttuurituen rajuja leikkauksia ei ole pidetty Suomessa todennäköisinä, mutta romahdus näyttää jo alkaneen. 
 
Viimeksi Museoalan ammattiliitto ja Akavan Erityisalat älähtivät valtiovarainministeriön budjettiesityksestä, joka alentaisi museoiden valtionosuuksia ensi vuonna lähes kahdeksan prosenttia.
Suomen kulttuurirahaston tuore selvitys Rahan kosketus ennusti toisin.
 
Sen mukaan äkkisupistuksia todennäköisempää olisi julkisen kulttuurituen vähittäinen hiipuminen.
 
Monissa taidelaitoksissa kiristyksiä on kuitenkin jo pelätty.  
 
Hallituksen ”norminpurkutalkoot” eivät vähennä epävarmuutta. Yhtenä säästökeinona on esitetty, että kunnat saisivat entistä itsenäisemmin päättää kulttuuripalveluistaan. Ollaanko nyt purkamassa 1960–70-luvuilla luotuja hyvinvointiyhteiskunnan kulttuuripalveluita? Miten tähän on tultu ja mitä seuraavaksi tapahtuu? 
 
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen erikoistutkija Pauli Rautiainen kommentoi kulttuuripolitiikkaan liittyviä väitteitä.
 
1. Suomen kulttuuri-politiikka on säänneltyä ja jäykkää. Kyllä ja ei.
 
– On totta, että meillä on paljon lakeja ja pykäliä esimerkiksi valtionosuuksien jakamisesta taidelaitoksille tai kuntien kulttuuritoiminnan järjestämisestä. Juristina sanoisin kuitenkin, että suomalainen taidepolitiikka on aika löyhästi säänneltyä. Lakien oikeudellinen velvoittavuus on olematon.
 
Esimerkiksi kuntien kulttuuritoimintaan saamat valtionavut eivät ole korvamerkittyjä. Ne voisivat käyttää rahat mihin haluavat. Normien purkamista ei tarvita systeemin muuttamiseksi.
Ennemmin kuin jäykäksi nimittäisin suomalaista taidepolitiikkaa vankaksi linnakkeeksi. Kenttä, esimerkiksi laitosteatterit ja kulttuuritapahtumat, ovat olleet haluttomia purkamaan rakenteita, jotka lyötiin lukkoon 1990-luvulla. 
 
Kun taidekenttä on näin puolustanut itseään, se on samalla jäykistänyt itsensä.
 
2. Suomen kulttuuripolitiikka keskittyy vain taidelaitosten eli ”seinien” tukemiseen. Kyllä ja ei. 
 
 – Väite pitää sikäli paikkansa, että jo 1990-luvulla monista pikkukunnista lakkautettiin kulttuurisihteerin virat. Sen jälkeen niissä ei ole käytännössä ollut mitään kulttuuritoimintaa, eikä kansalaisten sivistyksellinen yhdenvertaisuus ole siis toteutunut pitkiin aikoihin.
 
Siirryttiin maakuntakeskuksia ja niiden kulttuurilaitoksia korostavaan kulttuuripolitiikkaan.
 
Valtionosuuksista kilpailevat tällaisten vakiintuneiden taidelaitosten kanssa nykyään entistä useammat vapaat ryhmät. En usko, että rahanjako näiden kahden kesken voidaan toteuttaa fiksusti, ellemme luovu maakuntakeskuskeskeisestä ajattelusta. 
 
Pitäisi siis uskaltaa kyseenalaistaa se, että joka maakuntakeskuksessa on oltava teatteri, orkesteri ja museo.
 
Keskustelua ”pelkkien seinien” rahoittamisesta pidän kyllä hiukan epä-älyllisenä. Tarvitseehan taide tiloja. 
1990-luvulla totuttiin pitämään hyviä kulttuuritiloja itsestäänselvyytenä, koska aiempina vuosikymmeninä niihin oli investoitu paljon. Mutta rakennuksilla on aikansa. Niitä on pakko peruskorjata, vaikka se maksaa.
 
3. Kultturi nielee liikaa julkisia varoja. Ei.
 
– Kulttuuri on julkisten menojen kannalta nappikauppaa. Se on alle prosentin valtion menoista. 
 
Esimerkiksi hallitusneuvotteluja varten laadituissa taustapapereissa taidelaitoksia ei mainita sanallakaan. 
Taide ei siis edes mahdu valtiovarainministeriön papereihin. 
 
Siihen nähden kulttuurista puhutaan yllättävän paljon. 
 
Kaikissa puolueissa käydään aika ajoin populistista keskustelua, että kulttuuri vie liikaa rahaa. Kun tarvitaan esimerkki tuhlauksesta, huudetaan: ”ooppera”.
 
Kansallisoopperaa pyöritettäisiin kymmenen vuotta sillä rahalla, minkä Talvivaaran Terrafame-operaatio eli kaivoksen siirtäminen valtiolle maksoi.
Kulttuurin rahoituksessa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia vuosikymmeniin. 
 
Osittain se on hyvää tuuriakin, kun 1990-luvun alussa luotu valtionosuusjärjestelmä sattui lukitsemaan kulttuurirahoituksen silloisen laman pahimmiksi vuosiksi.
 
4. Taantuma pakottaa purkamaan hyvinvointivaltion kulttuuri-palveluja. Ei.
 
– Meidän on pakko muuttaa logiikkaa, jolla hyvinvointivaltion palveluja on tuettu. 
 
Se näyttää johtavan pudotuspeliin, eli karsitaan niitä (palveluita), joita 1990-luvun laman jälkeen jäi jäljelle. 
Talous ei kuitenkaan vaikuta kulttuuripoliittisiin ratkaisuihin, joita kunnissa nyt tehdään, vaan muut seikat. 
Jotta uudistuksia voitaisiin tehdä hallitusti, pitäisi puuttua kuntien itsenäisyyteen. 
 
Itse kannattaisin mallia, jossa vaadittaisiin tietty väestöpohja sivistyspalveluiden tuottamiseen.
Sote-uudistuksen kariutuminen viime vaalikaudella ja ylipäätään edellisen hallituksen kuntauudistuksen vaikeudet kuitenkin osoittavat, että sellaiseen ei varmaankaan tulla todennäköisesti pystymään. 
 
Edessä tulee olemaan melkoinen ”villi länsi”, kun kunnille annetaan vapaat kädet.
 
5.  Sääntelyn purkaminen ja päätösvallan antaminen kunnille  romuttaa kulttuuripalvelut muualta kuin  pääkaupunkiseudulta. Ei.
 
– Halusimmepa tai emme, Suomen taide-elämä muuttuu yhä pääkaupunkikeskeisemmäksi, etenkin mitä nuoremmista sukupolvista on kyse. 
 
Tarvittaisiin poliittista tahtoa puhua pääkaupunkiseudun kulttuurielämästä erillään muun maan kulttuurielämästä. 
Kulttuuritoiminnan sääntelyn purkaminen ei todennäköisesti tuo mukanaan säästöjä kunnissa, vaan hyvin monenkirjavia poliittisia ratkaisuja.  
 
Veikkaan ainakin kolmenlaisia vaihtoehtoja.  Suurimmat pudotukset nähdään nyt todennäköisesti 3 000–6 000 asukkaan kunnissa. 
Voisin kuvitella, että aluekeskuksia kehystäville kunnille tulee houkutus hankkia vaikkapa kirjastopalvelut naapurista, kun siihen kerran tarjoutuu tilaisuus.
Toisena ovat seutukunnalliset keskukset. 
 
On vaikea kuvitella niiden luopuvan esimerkiksi kirjastoista. Niissä toimii toisenlainen logiikka: palkataan esimerkiksi kirjastovirkailijoita ”halvemmilla vakansseilla”, jolloin säästyy rahaa.
Näitä suuremmissa kunnissa nähdään todennäköisesti kirjava joukko erilaisia ”luovia ratkaisuja”. 
 
Uskoisin, että joku maakuntakeskus joutuu kyllä miettimään sitäkin, onko sillä varaa ylläpitää vaikkapa teatteria.

Päivän lehti

3.4.2020