Räyhärieskat lahkeeseen

 

Suomeen sopii korkeintaan pari kohua kerrallaan. Viimeisimmät ovat tietysti Räikkösten ero ja toimittajien housuun sontiminen.
 
Räikkösistä riittää juttua iltapäivä- ja juorulehdissä seuraaviksi vuosikymmeniksi, housuunsa paskoneet Ylioppilaslehden toimittajat pääsevät kohusta irti muutamien vuosien päästä. 
 
Kotikutoinen kaamea kohu purskahti Ylioppilaslehden performanssireportaasista, kun päätoimittaja ja toimitussihteeri kirjoittivat ulostaneensa omiin pöksyihinsä bussimatkalla Helsingistä Turkuun. Mitä todellisuudessa tapahtui, on edelleen avoinna. Totta vai tarua?
 
Niitä, jotka mollaavat yliopistollisia paskatoimittajia, mollataan nyt puolestaan medialukutaidottomaksi. Pöljä kansa ei ymmärrä fiksuja toimittajia. Pitäisi kuulema nähdä tämä housujen tahriminen isommassa yhteydessä. 
 
Todennäköisesti tämäkin kirjoitus analysoidaan myöhemmin maisterisjärjellä vanhanaikaiseksi ja urbaania yhteiskuntaa ymmärtämättömäksi sepustukseksi. Sitähän se tietysti onkin. Kyllähän tästä ylioppilaiden sontakasasta nyt yhden väitöskirjan joku fiksu vääntää.
 
Paskanjauhajien mielestä nuorten naisten provokaatioon on suhtauduttu siis aivan väärin. Näinköhän?
 
Paskat! Ei siinä ole enää mitään älyllisyyttä, kun juttuideana on vääntää räyhärieskat lahkeeseen.
Joku sanoisi sitä huonoksi käytökseksi. Fiksujen ajattelijoiden mielestä mistään sellaisesta ei voi edes puhua, vaan nyt on otettu aimo askel, peräti harppaus, kohti parempaa journalismia, idearikkautta ja raikkautta.
 
Paskan hajussa ei ole mitään raikkautta. Kiitos ei, sanon minä.
 
Kun haluaa julkisuutta, uloste on laajalti leviävä apuväline. Oulun teatteripäivillä Jumalan teatteri heitti yli kaksikymmentä vuotta sitten paskaa yleisön päälle. Siinä mielessä uusi sukupolvi on ujompaa, että kantaa ulosteensa omissa pöxyissän, eikä jaa sitä kaiken kansaan niskaan (paitsi valitettavasti omassa lehdessään).
 
Mikä ulosteiden julkisessa levittämisessä niin kiehtoneekin suomalaisia. Ainakin joukkuelajia harrastaneiden keskuudessa kiertää tarinoita siitä, kun vastustajan tai oman pelikaverin varustekassista voi tiukan ottelun jälkeen löytyä höyryävä ihmisjätös. 
 
Aika velikultia, sanoo joku. 
 
Eivät ole.
 
Onneksi en itse muista omakohtaista laajamittaista housujen tahraamista – lienee loppunut aikaisin lapsuudessa. Mutta yhden tapauksen muistan:
 
Yhtenä iltana 1960-luvun alussa radiouutisten lukija selitti jotakin kreikkalaisesta Georgios Papandreousta (1888–1968). Samaa nimeä oli toistettu jo päivästä toiseen.  
 
Uteliaana nassikkana halusin aina tietää, mitä sana tarkoitti suomeksi. Kärtin isältäni useampaan kertaan sanan Papandreou suomalaista vastinetta. Uutisten kuuntelun keskeyttämisestä selvästi ärsyyntynyt isäukkoni tokaisi:
 
– Paskanna housuun!
 
Sen illan nauroin katketakseni.
 
Nyt ei naurata.
 

Päivän lehti

2.4.2020