Kolumnit Uutiset

Rikas, rikkaampi, leipäjonossa seisoja

Tilastokeskuksen eilen julkistaman tulonjakotilaston mukaan tuloerot kasvoivat vuonna 2013 edeltävään vuoteen verrattuna.

Suurituloisimmalla kymmenesosalla väestöstä tulot nousivat reaalisesti 2,6 prosenttia, kun taas vastaavalla osalla pienituloisimmista tulotaso nousi vain 0,3 prosenttia.

Gäppiä on siis 2,3 prosenttiyksikköä, eivätkä köyhät sitä ihan kirpputorimyynnillä kiinni kiri.

Itä-Suomen yliopiston joulukuun alussa julkaisema tutkimus taas paljasti, että lähes 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa joka viikko.

Se on piskuisessa, noin 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa iso määrä se – varsinkin kun kehuskelemme sosiaaliturvallamme, jonka pitäisi olla maailman parhaimpien joukossa.

Ruoka-apututkimuksen mukaan leipäjonolaisista 38 prosenttia on eläkeläisiä ja saman verran työttömiä tai lomautettuja.

Liki 70 prosenttia heistä on yli 46-vuotiaita, ja reilusti yli puolet on yksinasujia.

Noin 80 prosenttia vastanneista kertoo, ettei tulisi elämässä toimeen ilman leipäjonoja.

Mitäpä sanot siitä tosiasiasta, että lähes puolet vastaajista kertoo kotitalouden käyttövaraksi jäävän kaikkien pakollisten menojen jälkeen alle sata euroa kuukaudessa?

Aika jäätävä fakta. Varsinkin näin yltäkylläisen materialistisen joulun alla kyseinen totuus panee kyllä miettimään… Monella työssä käyvällä keskituloisella ja keskikokoisella perheellä tuo summa – satanen – uppoaa lähes kokonaan pelkkään kymmenen kilon joulukinkkuun.

Viime joulun alla Suomalaisen Työn Liiton julkaisema tutkimus kertoi, että suomalaiset aikoivat käyttää joululahjoihin keskimäärin noin 400 euroa.

Haitari on siis suuri, mikä tarkoittaa, että joissain perheissä lahjoihin käytetään tuhansia euroja, joissain vain muutamia kymppejä.

Joulun aikaan raha on entistäkin herkempi tabu. Miltä tuntuu vanhemmista niissä satasen käyttövaralla elävissä perheissä, joiden lapset kinuavat uusinta iPhonea, kun ”kaikki muutkin saavat sellaisen”? Ei varmaan paljon naurata.

Elämme taas sosiaalisen eriarvoistumisen kasvun aikaa.

Trendillä on rumat kasvot ja pahat tavat, joita ei ole helppo laittaa ruotuun.

Omiaan tilanteen korjaamiseksi eivät ole tuhannet irtisanomiset, eivät hallituksen leikkaukset, eivät kuntien veronkorotukset.

Niin nurinkuriselta kuin se tässä tapauksessa kuulostaakin, tilanne kääntyisi parempaan kulutuksen lisäämisellä.

Siihen taas vaaditaan kansalaisten ostovoiman lisäämistä. Se, miten yhtälö on tässä taloudellisessa tilanteessa toteutettavissa, on päättäjien – eli niiden hyväosaisten – käsissä.

Miten kornia!