Sadan esineen mies

Voisiko tästä tavarapaljoudesta karsia, vapauttaa elämään tilaa luopumalla tarpeettomasta? Kaikki perinteiset keinot – antikvariaatit, kirpputorimyynti ja lähetystyöhön lahjoittaminen – on jo koestettu ja toimiviksi todettu, mutta yhä aistin kaapeissa lojuvan totaalisen hyödytöntä esineistöä.

Aalto-yliopiston huonekalusuunnittelun professorin Simo Heikkilän mukaan (Nykymaailma on täynnä joutavia esineitä, HS 9.9.2010) urbaani ihminen joutuu elämänsä aikana tekemisiin parinkymmenen tuhannen esineen kanssa, ja miehen arvion mukaan ihminen pärjäisi päivittäisessä asumisessaan viidelläkymmenellä, pääasiassa ruoanvalmistukseen ja ruokailemiseen liittyvällä objektilla.

Muistan tässä taannoin televisiossa kauneusklinikkayrittäjättären kuvailleen kehonrakentaja-aviomiestään sellaiseksi kymmenen esineen mieheksi. Se kuulosti hienolta. Haluaisin itsekin olla kymmenen esineen mies. Luopuisin kaikesta paitsi vaimon valokuvasta, avainnipusta, rannekellosta, lompakosta, tietokonelaitteistosta, kotikirjastosta, elokuvakokoelmasta, täydestä musiikkihyllystä, yhdestä vaatekerrasta ja siitä kookkaasta puupalikasta sorvatusta peniksen muotoisesta pullonkorkinavaajasta, jonka varressa seisoo Benalmadena.

On harmi, ettei kruunukorkkeja enää juurikaan tapaa. Muoviset kierrettävät ovat tulleet jäädäkseen. Näin tapahtuu kaiken aikaa – toimivampi syrjäyttää toimimattomamman. Näin tietoverkkojen maailmassakin: hiljalleen porukka siirtyy kuivaksi kalutusta Facebookista tuoreelta tuntuvaan Twitteriin, josta muuten löydät Dave Brunonkin, tuon mainion amerikkalaisen, jonka käynnistämä kansanliike perustuu sadan esineen omistamiseen. Tästä minä kiinnostun, sillä elämä sadan esineen kanssa kuulostaa jo melko mutkattomalta, suorastaan kokeilemisen arvoiselta. Brunon kolme teesiä ovat selkeät: karsi, kieltäydy vastaanottamasta enempää ja mieti aina, kumpi tulee ensin – elämä vai krääsä?

Oma karsimiseni alkoi pikkubroidin vinoiltua kahdeksan käytetyn nahkalompakon kokoelmastani ja siitä säilytyslaatikostani, joka sisälsi viisi erilaista voileipägrilliä ja vohvelirautaa. Naurahdin vaivautuneesti, vaihdoin puheenaihetta, suivaannuin ja – luovuin roinasta.

Eilen kuulin kaverini kipanneen kaikki opiskeluaikaiset muistiinpanonsa ja monisteensa kylmähermoisesti paperinkeräykseen. Vielä minäkin tuohon pystyn. Tosin vielä tänään tuntuu siltä, että nuo kymmenet arkistomapit ovat yksi suuri pyhäinjäänne (kuin nuorenmiehen ensimmäiset tykit eli froteekankaasta valmistetut ruskeat pitkät kalsarit) – selittämättömän vahvalla tunnearvolla ladattu ja näin ollen aivan välttämätön säilyttää…