Kolumnit Uutiset

Saimme joulun ihmeen

Suuret juhlat toimivat lukemattomien perhedraamojen näyttämönä. Suvun kokoontuminen antaa luontevan ja tiheätunnelmaisen puitteen tarkastella läheisten yhteisestä historiasta kumpuavia jännitteitä, kiintymystä, lämpöä ja kylmyyttä. Perhe on ylivoimaisesti tärkein sosiaalinen verkkomme, elämän ydin.

Jouluisista perhedraamoista ylitse muiden kohoaa Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander. Siinä joulu on aidosti pyhä juhla, muttei uskonnollisessa vaan sosiaalisessa merkityksessä. Elokuvan sukujuhlat pursuavat ohjaajalleen harvinaista riemua ja optimismia, joiden lähteenä on perheen sisäinen rakkaus. 

Se kipuaa yli ristiriitojen, vaikka niistäkään ei ole Bergmanin kohdalla koskaan pula. Gustav Ekhdalin arkisen perheensä ylistys on elokuvahistorian liikuttavimpia monologeja.

Samat tunteet ovat tuttuja kaikille perheille. Niin myös meille, kun olemme kokoontuneet vuosikymmenet joulunviettoon vanhempieni luo Joensuuhun. Draamaakin on joinakin vuosina riittänyt Bergmanin mitassa, mutta yleensä pyhä sujuu auvoisasti: syöden, juoden, saunoen, seurustellen, lenkkeillen lapsuuden maisemissa.

Monet valittavat joulun tapahtumaköyhää tylsyyttä. Minä olen sitä oppinut rakastamaan iän karttuessa aina enemmän. Ikään kuin joulupukki sulkisi arjen huolet turvallisen selkänsä taakse. Kaukana on kavala maailma. Tietenkin se on illuusio, mutta siihen on lohdullista tuudittautua. 

Tänä vuonna juhlaa varjosti raastava draama, sillä isästäni vasta havaitun sairauden takia pelkäsimme viettävämme pyhän kuolinvuoteen äärellä. Liki yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta entinen maailmanluokan urheilija osoitti vielä hurjan peruskuntonsa. Kivut ohittaen urhea taistelija vietti pyhän lähes entiseen tapaan. 

Suru puristi jokaisen sydäntä, mutta teimme silti tavalliset rutiinit. Pöytäpuheet olivat asiaan kuuluvaa leppoisaa puutaheinää. Isä jaksoi naureskella lapsuuden muistoilleen. Tällaisten hetkien arvon ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun tietää niiden käyvän vähiin. 

Omalaatuisella tavalla tästä kaikesta tuli koskettavin joulumme ja lahjamme koskaan. Herkkä, hyväsydäminen ja perhekeskeinen mies sai vielä tavallisen joulun perheensä kanssa.

Kriisit ja menetykset punnitsevat tunteemme ja arvomme. Niiden edessä viimeistään ymmärtää, että ilman perhettämme emme ole paljoakaan. Muuta ei meistä jälkeemme jää. Mitä vanhemmaksi tulet, sen selvemmäksi asia käy. 

Elämä on lyhyt. Suhtautukaa jokaiseen sukujuhlaan kuin viimeiseenne. Se tulee jokaiselle, eikä välttämättä kello kaulassa. Perhe ei ole itsestäänselvyys, varsinkaan hyvät suhteet sen sisällä. Ne eivät synny ja elä ilman huolenpitoa. Onnensa ohi kulkevalla ei ole valitusoikeutta.

Heikki Ikonen
ikosenheikki61@gmail.com
Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.