Uutiset

Sananselityksiä ja kiperiä kysymyksiä

-Äit
i,
miten vuoret syntyvät, kysyy vastikään kuusivuotispäiviään viettänyt tyttäreni pulkan kyydissä istuessaan.

Jälleen yksi visainen kysymys, joka saa vanhemman todenteolla hieromaan älynystyröitä ja kaivelemaan muistista tietoja, joita joskus on koulussa yritetty opettaa.

Vuorien syntyä miettiessäni kutsun mielessäni apuun takavuosien maantiedon ja biologian opettajaani Heikki Tiaista.

-Niin katsos, kun maapallo on vähän kuin palapeli, sen kuori on tehty monesta palasesta. Kun nuo palaset törmäävät ja puristuvat toisiaan vasten, maan kuori voi mennä ryppyyn jostakin kohtaa ja siihen tulee vuoria. Se ei tapahdu hetkessä, vaan pitkän ajan kuluessa.

Myöhemmin googlaan kotona, menikö selitykseni edes sinnepäin. Ja kas kummaa, jotakin on muistin sopukoihin täytynyt jäädä joskus kauan sitten!

Seuraavaksi onkin sitten muisteltava kemian ja fysiikan oppeja ja selitettävä, minne uuninluukusta tuprahtava höyry katoaa tai mitä valo on.

Lapsen uteliaisuus on loputonta. Nykyisin tytär tarttuu myös puheessa vilahteleviin sanoihin, joiden selitystä hän ei tunne.

Olenkin viime aikoina joutunut toden teolla pohdiskelemaan sanojen etymologiaa eli niiden alkuperää ja historiaa.

-Miksi helmikuuta sanotaan helmikuuksi? Mitä kanttuvei tarkoittaa? Mitä se pilkkiminen oikein on?

Helmikuun nimen kohdalla mieleeni tulee ensin, ettei minulla ole aavistustakaan. Sanon sen jo ääneenkin, sillä autoa ajaessani en pysty asiaa mistään edes tarkistamaan. Tiedän, että työpaikan kirjahyllystä löytyvä Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto selvittäisi asian juurta jaksaen.

Sitten ryhdyn ääneen pohdiskelemaan, olisiko nimellä jotakin tekemistä sen kanssa, että kyseessä on perinteisesti vuoden kylmin kuukausi, jolloin lumihanki kimaltelee ja kiiltelee kuin helmet ikään.

Kustaa Vilkuna tarjoaa onneksi samantapaista selitystä. Tosin hän kertoo, että suoja- ja pakkassään vaihtelut saavat vesipisarat jäätymään miljooniksi helmiksi, jotka kimaltavat kevätauringon paisteessa.

Myönnän, etteivät kaikki selitykseni ole aivan vedenpitäviä. Joidenkin kysymysten kohdalla olen sepittänyt jotakin omasta päästäni tai joutunut sanomaan, etten kerta kaikkiaan tiedä tai osaa selittää. Joskus olen heittänyt pallon eteenpäin ja kehottanut kysymään, josko isä tietäisi.

Onneksi meillä nykyajan vanhemmilla on myös netti, jopa mukana taskussa kaiken aikaa. Sieltä löytyy vastaus useimpiin kysymyksiin, mutta silti asian kääntäminen lapsen ymmärrettäväksi vaatii oman taitonsa.

Vaikka vastaileminen tuntuu joskus työläältä, olen toisaalta iloinen siitä, että maailmassa riittää ihmeteltävää.

Samalla olen itsekin ryhtynyt tarkkailemaan uudella tavalla puhettani ja kirjoituksiani. Tästäkin tekstistä löytyisi jo monta selitettävää sanaa tai sanontaa: tuprahtava, suojasää, vedenpitävä… Sopii yrittää!

Päivän lehti

30.5.2020