Uutiset

Sanojen suolainen polte

Hämeenlinna on ollut lausuntataiteilija, professori Liisa Majapuron kotikaupunki yli viisi vuosikymmentä. Nyt hän on muuttamassa Helsinkiin. Haagassa odottaa palvelutalossa kaksio, johon mahtuu suuri osa tärkeistä omista esineistä.

Suuren kirjahyllystön kaikille kirjoille ei uudessa kodissa ole tilaa. Muuttolaatikoihin pakataan vain kaikkein tärkeimmät, muut varastoidaan sääksmäkeläisen sukutalon Kantalan vintille. Olohuoneen lattialla kirjaröykkiöt kertovat valintaprosessin olevan kesken.

Taiteilijalle, jonka työn raaka-ainetta ovat sanat, kirjoista luopuminen on kuin ystävien hyvästelyä. Tehtävä vaatii aikansa.
Lähtö Hämeenlinnasta tuntuu hyvin haikealta. Muutto jännittää, jopa pelottaa.

– Olen kotiutunut tänne. Tämä on kaunis kaupunki. Hämeenlinnalainen yleisö on ottanut minut aina lämpimästi vastaan ja minulla on täällä aivan erikoisen hyvät naapurit. Viime vuosina ovat tulleet tutuiksi hämeenlinnalaiset taksikuskit, joilta olen saanut erinomaista palvelua. Lounaspaikkani Cafe Pannun tarjoilijat Nina Tjukanov ja Maarit Holm ovat niin suurenmoisen auttavaisia ja pitkäaikainen siivoojani Tuula Nuutinen kuin oma tytär, Liisa Majapuro kiittelee.

Muutto on kuitenkin välttämätön. Fyysinen kunto on heikentynyt sen verran, että on jo parasta asua omien ympäröimänä. Helsingissä ovat lähellä poika ja neljä lastenlasta. Hämeenlinnassa tuttavapiiri on harventunut vuosien myötä.
Hämeenlinnalaisista Liisa Majapuro haluaa välttämättä nostaa esiin näyttelijä Eikka Lehtosen.

– Hän on Suomen paras näyttelijä. Sain hänet mukaan eräisiin runoiltoihin, yhdessä esitimme muun muassa Anua ja Mikkoa. Siitä olen kiitollinen.

Lausuja ja runoilija
Haastattelun alkuperäinen tavoite on muistella menneitä, poimia vuosikymmenien mittaisen uran tärkeitä vaiheita lausuntaiteilijana, ilmaisutaidon opettajana, kirjoittajana.
Suunnitelmat muuttuvat. Haastattelijan rooli vaihtuu kuuntelijaksi. Sohvapöydälle haetaan käsikirjoitusten pino. Liisa Majapuro on paitsi lausuja, myös runoilija, mikä ilmeni jo hänen muistelmateoksensa Suolainen ruusu (1996) sivuilta.

Tekstit liittyvät suunnitelmiin pitää runoilta Hämeenlinnassa ensi syksyn aikana. Esiintyjinä on hänen oppilaitaan, ehkä myös Majapuro itse. Ohjelma on jo valittu. Mukana on sekä omia että muiden tekstejä.

Omissa teksteissä nousee esiin muistoja, kaukaisia kuvia, värejä, tuoksuja, ääniä, kadonneita huoneita. Niissä kuuluu taffelipianon säröinen sointi Histan kartanon salissa, aikuisten julmia ääniä, jotka syöpyivät lapsen korviin. Sanat piirtävät näkyviin opettajan vihaiset silmät ja karttakepin luokkahuoneen suljetussa tunkkaisuudessa.

Sanoissa suhisee myös vapauden tuuli, jonka ikkunasta sisään lentävä pieni lintu tuo mukanaan koululuokkaan. Lintu ja tuuli vievät oppilaiden ajatukset muualle, etsimään vastauksia omiin tärkeisiin kysymyksiin.

.. kirjojen lehdet paiskautuivat ohitseni,

sinkoutuivat valoon,

jonka läpi sanojen polttava suola porautui ..

Olohuoneen ikkunan takana suuren lehmuksen oksilla on kevyt lumikerros. Liisa Majapuro sanoo katselevansa puuta usein. Se on kaunis kaikkina vuodenaikoina.

– Tulee ikävä niin monia asioita. Tuota puutakin, hän sanoo hiljaa.

Lapsuuden riittoisa tasku
Teksteissä ammennetaan paljon ”lapsuuden taskusta”, varhaisista kokemuksista, jotka tiedostamattominakin kulkevat mukana ja vaikuttavat kautta elämän.

Lapsuuttaan Liisa Majapuro kuvaa vaikeaksi. Hän syntyi suomalaisen äidin ja virolaisen isän tyttäreksi ja asui varhaisimmat vuotensa Tallinnassa. Kun Liisa Matz oli muutaman vuoden ikäinen, äiti jätti isän ja matkusti lapsi kainalossaan Suomeen yli mustana myrskyävän meren katkerin mielin.

Äiti ja tytär asuivat sukulaisten luona, ensin Kantalassa, sitten pari vuotta Helsingissä ja sitten Histan kartanossa Espoon Nuuksiossa. Lapsuuden muistot eivät ole pelkästään synkkiä, mutta jonkinlaisen varjon nuori Liisa tunsi kaiken aikaa kulkevan rinnallaan. Lämpimän hyväksymisen puute jätti itsetuntoon arpia.

Taideteoksia muistin vaunuissa
Muuton lähetessä Liisa Majapuro on kirjoittanut talteen kodin lukuisiin taideteoksiin ja samalla omaan elämään liittyviä muistoja ja tarinoita otsikolla Muistin vaunut.

Hämeenlinnalaisen taidemaalari Taisto Ahtolan maalaus Haudan merkki on syntynyt Liisa Majapuron lausuntaillassaan vuonna 1961 esittämän Henrik Gananderin Haudan Mercki-runon (1743) innoittamana. Sama runo inspiroi hämeenlinnalaisen säveltäjän Tauno Marttisen luomaan sävellyksen. Vanha runo yhdistää näin kolmea hämeenlinnalaista kulttuurihenkilöä.

Kiinnostava on myös Essi Renvallin tekemä muotokuva lausujasta.

– Ystäväni Marja-Liisa Vartio tiesi, että Essi on taas kerran rahapulassa ja ehdotti, että minä tilaisin häneltä taulun. Essi teki kuvastani ikonin, käytti lehtikultaa ja kirjoitti siihen ”Algusa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä”.

Vuosi oli 1962. Edellisenä vuonna Liisa Majapuro oli pitänyt kansalliseksi kulttuuritapaukseksi luonnehditun runoillan ”Agricolasta Juteiniin”, jossa hän lausui vanhaa suomalaista runoutta, jollaista kukaan ei ennen häntä ollut esittänyt. Vuonna 1964 oli vuorossa ”Lönnrotista Kiveen”- ilta. Näistä runoilloista alkoivat taiteellisen uran vaativimmat vuosikymmenet.

– Minun esineeni ja kirjani ovat osa minua, niinkuin ne ihmiset, joilta olen ne saanut. Kenties en olekaan elänyt itsessäni. Kenties olen elänyt toisissa ihmisissä. Eniten, syvimmin olen kuitenkin elänyt taiteessani.(HäSa)

Päivän lehti

30.5.2020