Uutiset

Sata tavaraa ja muutama tuhat päälle

Siinä ne nököttävät jo toista viikkoa. Sinikeltaiset banaanilaatikot, joihin pitäisi sulloa kuun loppuun mennessä koko nelivuotinen elämä opiskelijakaksiossa.

Vaikka tavaroiden pakkaaminen ja huojuvien laatikkotornien katveessa eläminen on kuluttavaa jo sinällään, syvin kriisinaihe ryöpsähtää laatikoiden sisältä.

On kaameaa joutua kohtaamaan silmästä silmään kaikki se roina, joka on vuosikausien ajan lymynnyt takanurkissa ja ylälaatikoissa inahdustakaan päästämättä. Vielä järkyttävämpää on joutua myöntämään itselleen, että överiksi meni: olen pian pahempi hamstraaja kuin kaikki pula-aikana eläneet yhteensä.

Jokaisella meistä lienee omat sokeat pisteemme, joissa suhteellisuudentaju sumenee ja roinahamsteri astuu kehiin.

Oma heikko kohtani sijoittuu samoille apajille loppilaisen second hand -yrittäjän Mirja Peltovuoren kanssa. Peltovuori tiivisti keskiviikon Hämeen Sanomissa koko tavaravuoreni syyn yhteen lauseeseen: ”Pääasia, ettei hyvä tavara mene roskiin.”

Viime aikoina, kun olen kahlannut tavarameressä viimeistä hermosäiettäni myöten, mieleeni on ängennyt mies nimeltä Dave Bruno.

Tämä yhdysvaltalainen perheenisä kyllästyi länsimaalaisiin kulutusjuhliin pari vuotta sitten ja päätti karsia henkilökohtaisen omaisuutensa vuoden ajaksi vain sataan tavaraan. Ainoastaan perheen yhteinen omaisuus, kuten lautaset, piano ja sohva, jäi haasteen ulkopuolelle. Kaiken muun Bruno kävi läpi ja lahjoitti ylimääräiset hyväntekeväisyyteen.

Sata tavaraa voi kuulostaa paljolta, mutta ei se ole. Vilkaisu muuttolaatikkoon paljastaa, että pelkät käsilaukkuni nielaisisivat satasen kiintiöstä viidesosan.

Bruno kuitenkin onnistui ja – kuvaavaa kyllä – tuli sen ansiosta maailmankuuluksi. Nykyään on saavutus omistaa vähän, vaikka olisi varaa paljoon.

Vapaaehtoinen materiasta kieltäytyminen on monelle suomalaiselle äärimmäisyyttä, sillä asunnot ovat suuria, halpatuotanto kukoistaa ja shoppailu on harrastus siinä missä sauvakävelykin.

Ja jos yltäkylläisyys ei mahdu enää omaan asuntoon, Hämeenlinnassakin hamstrauksen jäljet on voinut kiikuttaa viime keväästä lähtien erityiseen varastohotelliin. Poissa silmistä, poissa mielestä -logiikka toimii tässä erinomaisesti.

Joillakuilla keräilyvimma paisuu niin noloihin mittasuhteisiin, ettei touhu kestä enää päivänvaloa.

Näin kävi ystävän sukulaismiehelle, jonka salainen, satojen kilometrien päässä kotoa sijaitseva suuri varastohalli paljastui vasta miehen kuoltua. Oli siinä suvulla sulattelemista, kun hallissa odotti pikkusälän lisäksi traktori ja puimuri poikineen.

Tarina ei kerro, miten roinalle kävi. Voin silti arvata, että suku oli onnessaan, kun perukirjaan ei tarvitse enää listata koko omaisuutta jokaisen kattilan ja mutterin tarkkuudella.

Päivän lehti

6.4.2020