Kolumnit Uutiset

Se siitä monimuotoisuudesta

En hyväksy salametsästystä missään muodossa enkä vähimmässäkään määrin lietso petovihaa. Kaikilla luoduilla on oikeutus olemassaololleen. Tämä on hyvä tehdä heti selväksi, jotta muutamilta lukijoilta säästyisi aikaa ja vaivaa.

Päätoimittajalta on turha vaatia välitöntä erottamistani ainakaan tällä perusteella ja netissä karvaita vatsahappojaan nimettöminä röyhtäilevien tarmo voi vallan hyvin ohjautua toisaalle.

Olin viikonvaihteessa laskemassa ilveksen jälkiä Kalvolan metsissä. Maastokelpoisimmat laskijat hiihtivät tai kävelivät reittinsä, me vanhemmat etenimme maastureilla lumisia metsäautoteitä.

Tulos oli yllättävä, pitäjästä löytyi viiden ilvespoikueen jäljet ja niiden lisäksi kirjattiin vielä 25 yksittäiset jäljet. Ilves taitaa olla hirveä runsaampi. Valkohäntäpeuran jälkiä ei löytynyt reitiltäni lainkaan ja jäniksenkin kovin vähän.

Näillä asioilla ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. Voi toki ollakin, riippuu siitä, keneltä kysyy.

Vuosittain Kalvolaan on myönnetty yksi ilveksen kaatolupa, ani harvoin kaksi, joskus ei ainoatakaan. Lupien perustana on laskenta, jonka on laatinut Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

RKTL:n rätinkien mukaan Kalvolassa on vuosittain vain yksi ilvespoikue. Se on merkittävästi vähemmän kuin lauantain laskentatulos, mutta väliäkö hällä. Tokihan eroja on oltava virkatyönä kirjoituspöydän takana laadituilla tilastoilla ja yksinkertaisten maalaismetsästäjien kirjauksilla.

Jos näillä mennään, pian ei ole peuroja eikä jäniksiä ja sitten häviää ilveskin. Se sitten siitä luonnon monimuotoisuudesta ja riistakantojen kestävästä kehityksestä.

Suomeen on avautunut syvä henkinen juopa maaseudun ihmisten ja Helsingissä majailevan päätöksentekoapparaatin välille. Paikallisia näkemyksiä ei kuulla tai niistä ei ainakaan välitetä.

Perhon susimiehet eivät ole paatuneita ammattirikollisia, vaan tavallisia suomalaisia, joiden kuppi läikkyi yli. Perhossa ja Suomenselällä laajemminkin käydään parhaillaan metsäpeuran ja suden välistä eloonjäämiskamppailua.

On lapsellista kuvitella, että ne viihtyisivät keskenään samoilla seuduilla. Susia on kymmeniätuhansia Pohjanlahdelta Vladivostokiin koko boreaalisen havumetsävyöhykkeen mitan, metsäpeuroja vain Suomessa ja Venäjän luoteisrajalla kolmisentuhatta.

On oikeastaan maailman ihme, että metsäpeura aikoinaan pelastui rikastuttamaan Suomen riistakirjoa. Tämä mainetyö on parhaillaan sananmukaisesti valumassa hukkaan.

Nyt vaaditaan avointa kansalaiskeskustelua suurpetopolitiikasta. Se olisi ollut paikallaan jo silloin, kun muutamat nimeltä tunnetut korkeat virkamiehet omin luvin siirsivät susia, karhuja ja ahmoja maan sisäosiin. Eivät pedot suinkaan itsekseen ilmestyneet Suomenselälle, Pirkanmaalle ja Keski-Suomeen.

Nämä mielestään hyvää tarkoittaneet istuttajat ovat olleet vielä salametsästäjiäkin vaitonaisempia miehiä. He kavahtavat edelleen julkista keskustelua, eivätkä pitäneet edes esimiehiään jyvällä puuhistaan.

Päivän lehti

8.4.2020